Arasta pikkutytöstä vahvaksi nuoreksi

”Jo 8-vuotiaana tiesin haluavani aloittaa partion niin pian kuin mahdollista, vaikka en tuntenut sieltä ketään aiemmin. Yli kymmenen vuotta myöhemmin olisin milloin tahansa valmis tekemään saman päätöksen, sillä sen pienen tytön päätöstä en ole päivääkään katunut.

Olen varma, että yhdessäkään muussa harrastuksessa en olisi voinut päästä kokemaan näin paljon erilaisia asioita. Olen tutustunut moniin uusiin ja uskomattomiin ihmisiin, vienyt itseäni mukavuusalueideni ulkopuolelle ja oppinut taitoja, joiden avulla selviän tilanteesta kuin tilanteesta. Sen lisäksi, että olen ollut yli 10 000 huivikaulaisen kanssa yli 7 00 kilometrin päässä kotoa juoksemassa kaatosateessa ja nukkunut teltassa kesän pahimmissa ukkosmyrskyissä, olen myös laulanut Tampereen rautatieasemalla Kun tänään lähden -kappaletta reilun parinkymmenen ihmisen kanssa, jotka tapasin ensimmäistä kertaa kaksi päivää aikaisemmin.

Lohduttava olkapää, kuuntelevat korvat

Vaikka olen mukavuudenhaluinen, olen vienyt itseni äärirajoille vaeltamalla kymmeniä kilometrejä koti-ikävästä huolimatta. Olen myös yllättänyt itseni sillä, ettei nuotion äärellä tuntemattomassa saaressa istuminen tuntunut pelottavalta tai epämukavalta, eikä olo ollut kiireinen kuten yleensä. Tuntui siltä, että siinä hetkessä olisi halunnut olla kauemminkin, kuin olisi saanut jotain kauan kaipaamaansa takaisin.

Parasta partiossa ovat kuitenkin olleet ne ihmiset, joiden kanssa olen jännittyneenä kuunnellut metsän keskellä kämpän katolla radiosta jääkiekon MM-kisojen ratkeamista, maannut vanhassa bussissa keltaisessa haalarissa avustamassa lentokoneonnettomuusharjoituksessa ja nauranut kippurassa hauskoille muistoille kehitellen tulevaisuuteen samalaisia seikkailuja. Nuo ihmiset, jotka eivät ole jättäneet minua yksin silloin, kun kaikki muut ovat.

Partiossa en ole koskaan ollut se ”hikke” tai ”läski”, joka olen ollut suurimmalle osalle etenkin ala- ja yläasteiden taitevuosina elämässäni päivittäin pyörineille ihmisille.  Pahimpina ja epätoivoisimpina hetkinä olen löytänyt lohduttavan olkapään, kuuntelevat korvat ja käden, jonka avulla olen noussut pohjalta kerta toisensa jälkeen.

Partiossa olen ollut se tyttö, joka on tiennyt, miten toimia ampiaistenkin aiheuttaman pelon vallassa ja päässyt toteuttamaan ja kehittämään itseäni juuri sellaisena kuin olen tuntematta oloani yhtään huonommaksi kuin kukaan muukaan. Ollut yksi muista – kuulunut ryhmään. Olen pystynyt, osannut ja päässyt tekemään ja kokeilemaan enemmän kuin olisin uskaltanut, eikä kukaan ole ollut sanomassa minulle, miten huono heidän mielestään siinäkin tilanteessa muka olisin.

Partiossa minulla on väliä

Partiossa olen saanut kokea itseni tärkeäksi, merkitykselliseksi ja arvokkaaksi. Ihmiseksi, jonka tekemillä asioilla on väliä. Kun 9. luokalla sain ystäväni kanssa johdettavaksemme viikoittain kokoontuvan partioryhmän, seitsemän ihanaa tyttöä, tiesin ottavani vastuullisen tehtävän vastaan. Tehtävän, joka on luotettu juuri minulle, koska minun uskotaan pystyvän siihen. Seitsemän silmäparin odottaessa sinun osaavan, neuvovan ja tukevan, pääsee itsekin opettelemaan vastuunkantamista aivan uudella tavalla.

Ei minusta silti tullut sitä äitihahmoa, joka jo hetkeä ennen näkee maitopurkin pian kaatuvan pöydällä, jos en siirrä sitä. Minusta tuli se luotettava tuki ja turva, jonka kanssa vanhemmat uskalsivat päästää lapsensa metsään keskustelemaan mieltä askarruttavista asioista, laulamaan ja kasvamaan aina vähän joka kerta, kun yöllä yhdessä yritettiin saada kamiinaa tulille, ettei aamulla paleltaisi. Opin aikatauluttamaan asioita, pitämään huolta toisista, hallitsemaan samanaikaisesti useampia asioita, olemaan esimerkkinä toisille, yrittämään parhaani ja olemaan vähän seikkailumielisempi. Näistä taidoista minulle on ollut hyötyä koulun lisäksi myös töiden saamisessa ja tekemisessä jo muutamassa vuodessa – ja kuka tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan?

Joinakin päivinä tuntuu, että en tiedä, mitä tekisin ilman partiota. Se, olisinko jaksanut lähes koko peruskoulun ajan kestäneen koulukiusaamisen, tulee jäämään mysteeriksi, mutta partiokavereideni – niin lasten, saman ikäisten kuin aikuistenkin – tuki oli korvaamatonta silloin ja olen edelleen. Tällä hetkellä opiskelen lukiossa ja toimin monien muiden juttujen lisäksi myös kouluni opiskelijakunnan hallituksen varapuheenjohtajana. Tähän tiedän pystyväni vain ja ainoastaan partiossa saamani itseluottamuksen sekä organisointi- ja ongelmanratkaisukykyjen takia.

Partio on tarjonnut seikkailun, jonka ansiosta olen kasvanut ihmisenä. Onnellisena voin sanoa, ettei se seikkailu ole vielä ohi.”

Anna Enbuske