3. sija: Köyhyys iski eläkkeellä kuin leka

Yhteisvastuun ja Ilta-Sanomien kirjoituskilpailussa ikäihmisten köyhyyskokemuksista 2021 palkitut kirjoitukset.

3. sija: nimimerkki ”Eeva-Maija”

TÄSSÄ karu kertomus ikäihmisen köyhyydestä, joka iski kuin leka päähän eläkkeelle jäätyäni ja nyt koronalla höystettynä. Meitä on monta samassa jamassa, toiset vain ei kehtaa sanoa ääneen vaikenevat ja kärsivät.

Minun kohdallani eläke on alle 800 €/kk ja vain pieni asumistuki. Maksan tuosta velkaa, jota en itse aiheuttanut, ym. pakolliset kulut. Niinpä en tarvitse laskinta, mitä jää eläkkeestä, kun parhaana kuukautena hyvä jos jää pari kymppiä kuukaudeksi.

Menen kerran viikossa ruokajonoon hakemaan pussukan: toisinaan ilonpäivä kun on jugurttia, juustoa, leipää, joskin vanhentuneita muttei homeessa. Pihvejä en odota olevankaan, kun en niitä koskaan syönytkään, mutta homejuustot joka viikko ei enää maistu, ja vaara säilyttää jääkaapissa, kun päiväykset ohimenneet. Toive olisi joskus pussiin tonnikalapurkki, saisi sen vanhentuneen leivän päälle… se olisi juhlapäivä.

Pari kertaa kuukaudessa käyn kaupassa ja ostoslistoja en tarvitse. Piimän, maidon, jauhot ja pesuaineet muistaa ilmankin. Muutama kerta vuodessa EU-ruokapankista saa ruokatarvikkeita, mm. kaurahiutaleita, hernekeittoa ja perunahiutaleita, se onkin juhlaa pitkäksi aikaa.

Tekisi mieli joskus ostaa lankoja, joista neuloisi, tai kankaita, joista ompelisi, mutta ei voi, kun rahat ei riitä. Lääkäriin ei uskalla edes ajatella menoa, kun tulee perästä maksu, ja voi kauhistus, jos määräisi lääkkeitä – millä ne hakisi? Onneksi kolotukseen riittää käsikauppavalmiste ja on osattava vain kuunnella kipua.

OSAAN AVATA vanhan tietokoneen, lukea sieltä, kirjoittaa sekä maksaa laskut, siihenpä se sitten tyssääkin. Älypuhelimeen ei ole ollut varaa ja käteisellä ostan nuo parinkympin ostot. Olen tyytynyt näihin. Jos ei vain ole varaa, on turha päätään rasittaa. Mitään en enää omista ja turha rutista, kun olen vajonnut vanhana köyhyyteen, mutta onneksi en masennukseen.

Pidän mieleni kaikesta huolimatta valoisana ja toivon että kun aikani koittaa, lähden hymyssä suin ja voin sanoa eläneeni rikkaan elämän huolimatta köyhyydestä, joka tuli loppumetreillä tahtomattani mukaani.

Haaveilu sallittakoon. Jos saisin teiltä tuon palkintona olevan lahjakortin, ensimmäisenä tekisin ostoslistan järkeä käyttäen.

RAADIN ARVIO: Autenttisella äänellä kerrottu kokemus eläkeläisen tilanteesta ja mm. ruoka-avun tärkeydestä. Koskettavia esimerkkejä siitä, kuinka pienistäkin ilonaiheista voi joutua tinkimään.

Katso 3.4.2021 kirjoituskilpailu-uutinen ja linkit kaikkiin palkittuihin kirjoituksiin.

2. sija: Eniten vanhuudessa yllätti köyhyys

Yhteisvastuun ja Ilta-Sanomien kirjoituskilpailussa ikäihmisten köyhyyskokemuksista 2021 palkitut kirjoitukset.

2. sija: nimimerkki ”Yksi monista”

KOVIN monen eläkeläisen yllättää köyhyys, tuo sana, jota ei oikein uskalla sanoa ääneen.

Ei sovi suomalaiseen mentaliteettiin sanoa, että olen köyhä, mitä siitä nyt naapurit ja tuttavatkin ajattelisivat jos sen tunnustaisin. En puhu kenellekään mitään puutteessa elämisestäni, olen hiljaa ja kärsin. Yksin. Jos joku pyytää minua lähtemään kanssaan jonnekin eläkeläisten rientoihin tai matkalle, niin kyllä minä jotain keksin selitykseksi miksi en juuri nyt pääse lähtemään, mutta ehkä sitten seuraavalla kerralla lupaan tulla. Jos saan säästettyä, mutta tuskin se onnistuu.

Mikä minut sitten ajoi köyhyyteen? Ennen töissä käydessäni meillä oli sentään varaa joskus jonkinlaiseen luksukseenkin. Käytiin lomilla etelässä tai hiihtämässä Lapissa, ajoimme puoliuudella autolla ja kuviteltiin olevamme hyväosaisia. Meillä meni ns. aika hyvin tai ainakin minä niin luulin. Ei silti saatu mitään säästöön, ehkä olisi kannattanut säästää niiden matkojen hinta, mutta ei se silloin tullut mieleen. Luulimme että Suomi huolehtii myös eläkeläisistä, meillä sanotaan olevan hyvä sosiaali- ja terveydenhuolto.

Hyvä se saattaa ollakin, mutta kallis eläkeläiselle ja melko tehoton.

JÄIN YKSIN kun puoliso kuoli. Siihen asti meillä meni aika mukavasti, kun oli kahden ihmisen eläke, mutta valitettavasti sitä yhteistä aikaa eläkkeellä ei kestänyt kauan ja menetin hänet jo ensimmäisen eläkevuoden aikana. Sitten valkeni totuus, että rahat eivät riitä enää edes kohtuulliseen toimeentuloon.

On minulla sentään oma asunto-osake, josta tosin on vielä velkaa jäljellä. Talo on aika vanha ja nyt ovat alkaneet puhua siitä, että talon vesi- ja lämpöputket pitäisi saneerata ja se maksaa. Saan siitä niskoilleni aika suuren yhtiölainaosuuden, jota minun täytyy alkaa maksaa. Miten minä siitä selviän? Aivan pelottaa tulevaisuus. Ei olisi kannattanut sitä omakotitaloa myydä ja muuttaa kaupunkiin.

Onhan minulla kaksi lasta, jotka asuvat omillaan ja käyvät aina silloin tällöin katsomassa, mutta en minä heidän varaan voi mitään laskea. Heillä on oma elämänsä ja omat menonsa, miten he minua voisivat auttaa. Pikemminkin tuntuu olevan päinvastoin, vaikuttaa siltä, että odottavat minun auttavan heitä. Viime kesänä yksi lapsenlapsistani pääsi ripille ja minut kutsuttiin rippijuhliin. Sain vaivoin säästettyä ja annoin hänelle rippilahjaksi 100 €.

Se oli suuri summa minulle, mutta vaikutti siltä, että saajalleen se ei ollut minkään arvoinen. Toiset isovanhemmat olivat antaneet 500 €.

Mikä siinä sitten on, että se köyhyys minut yllätti? Siihen minulla on ollut aikaa tutustua yksin ollessani, sillä omistan onneksi tietokoneen ja taloyhtiössä on nettiyhteys, joka sisältyy vastikkeeseen. Olen todennut, että eläkkeet eivät vuosien varrella ole pahemmin nousseet, vain muutaman prosenttiyksikön näiden runsaan 6 vuoden aikana, jotka olen ollut eläkkeellä.

Palkat näyttävät nousseen huomattavasti enemmän. Syy tähän tilanteeseen on 1990-luvulla käyttöön otettu taitettu indeksi, joka pitää huolen siitä, että eläkkeet jäävät vuodesta toiseen jälkeen palkkakehityksestä. Köyhät eläkeläiset köyhtyvät vuodesta toiseen.

Myös verotus pitää huolen siitä, että eläkeläisköyhyys jatkuu. Olen veroprosenttilaskurilla laskenut, että jos eläkkeeni olisi palkkaa, niin saisin samalla bruttotulolla merkittävästi enemmän käteen:

– eläke 1500 €/kk, veroprosentti 16 %

– palkka 1500 €/kk, veroprosentti 5 %

Tuolla erotuksella maksaisin jo monia laskuja tai lääkkeitä. Miksi eläkeläisten täytyy maksaa kovempi vero tuloistaan, meillä on samat elinkustannukset kuin työssäkäyvillä.

Ymmärtäisin jollain lailla tuon ankaramman verotuksen jos Suomessa olisi eläkeläisillä joitain sellaisia etuja, joita ei työssäkäyvillä ole. Mutta niin ei valitettavasti ole. Joku on ehdottanut, että eroaisin kirkosta, mutta sitä en halua tehdä eikä se kirkollisvero paljon ole.

Lääke- ja maksukatto on Suomessa sama kaikille. Lääkkeiden maksukatto 579 € tekee ison loven eläkeläisen käytettävissä oleviin varoihin, samoin sairaanhoidon maksukatto 683 €, johon ei edes sisälly yksityislääkärissä käynnit eikä hammashoito. Ruotsissa vastaavat rajat ovat lääkkeiden osalta n. 240 €/12 kk ja sairaanhoidon osalta n. 115 €/12 kk, hoitopäivämaksu sairaalassa on Ruotsissa 10 €. Onko Suomen sosiaalihuolto ikäystävällinen ja onko ihme, että eläkeläiset eivät voi hyvin. Vastaukseni on ei, Suomi ei ole ikäystävällinen eikä eläkeläisten etuja aja kukaan.

ELÄKELÄISJÄRJESTÖT, joita on aivan liikaa, eivät aja eläkeläisten etuja. Niillä on hienolta kuulostavia tavoitteita: inhimillisyys, ikäystävällisyys, tasa-arvo, yhteisvastuullisuus, osallisuus. Kyllä kuulostaa hienoilta tavoitteilta, mutta kiinnostaisi tietää mitä ovat noiden tavoitteiden eteen tehneet. Enpä ole kuullut että mitään.

Ja miksi noita eläkeläisjärjestöjä on niin monia, eikö riittäisi yksi vahva järjestö eikä kymmenen tyhjänpäiväisten asioiden kanssa puuhastelevaa järjestöä.

RAADIN ARVIO: Hyvin tiivistetty kertomus sitä, kuinka eläkkeellä voi pudota köyhäksi keskiluokasta. Faktat paikallaan ja tuo esiin yksilön köyhyyden yhteiskunnalliset ja rakenteelliset taustat. Väliinputoajia on paljon.

Katso 3.4.2021 kirjoituskilpailu-uutinen ja linkit kaikkiin palkittuihin kirjoituksiin.

1. sija: Rajanpinta suakkuna

Yhteisvastuun ja Ilta-Sanomien kirjoituskilpailussa ikäihmisten köyhyyskokemuksista 2021 palkitut kirjoitukset.

  1. sija: Elina Kettunen, nimimerkki ”Murteet arvoon”

RETEN koitti outo aika uus’
ihan hirvittää tulevvaisuus.
Onhan tuo assii silläkkii lailla,
usseempi eläkeläinen on tietsikkoo vailla.

Ongelmantynkähän se just on tässä,
käsin oun kirjotustain vässeemässä.
Sähköseks’ elämämme muuttu tää,
oma tyhmyytein ihan hävettää.

Ei oo konetta, enkä ossoo nettii,
sen sijjaan räkneen ulukkoilu settii.
Koronan pirskatti, pahin aika tää,
senioritkin siis kurssittamatta jää.

Kirjottasin tok’, mut’ osote on W.W.Wee,
hittojakkaan tää tollo ei osotteella tee.
Enempi meijät pitäs’ huomijoon ottoo,
silti emme halluu riittoo, eikä sottoo.
Tuttavilta ilikii ei neuvoja pyytee,
toisen luokan kansalaiseks’ suottavat syytee.

Nyt mie lainoon sittaattii vähä,
lopettelen ihteni mollauksen tähän.
”Kun tyhmä äänensä vaientaa,
hän hiljasta viisasta muistuttaa.”

Eläke-euroilla kittuutan jollaki lailla,
suppee elämäni on mukavvuuksii vailla.
Helepotusta toi osa-aikatyö/eläkeviikolla olo,
sen takkii eläkesumma on melekosen nolo.
Katumuksen karvasta kakkuu syön,
monesti valavotuttaa lähes läpi yön.

Unliäkkeetki on turhan kallista,
eikä ou auttoo, jota perruuttelisin tallista.
Alennustuotteita kyttään kun hullu,
uus’ harrastus siitä on nyt tullu.

Leipäjono leivät tarjoo,
ussein sulattelen itsepakastettuu marjoo.
Sapuskapuolessa pihtoo en paljoo,
huushollistain löyvä et ies saunakaljoo.

Äskettäin hammasta mahottomasti särki,
männä ol’ hermot ja jälellä oleva järki.
Päivystysajan lopultaki sain,
pyytelin ”tehkee nyt halavin juttu vain”.
No, rusahus kävi, hammas tuas lähti.
silimissä välähti kirkas Pohjan tähti.
Kohta on täysin hamppaaton suu,
hymyt ja ilonaihheet unohtuu.

Pärstä on kun Pakanamuan kartta,
noitoo muistutan, etin jo luuttaani vartta.
Myötämieltä kaippoon ja jottain muuta,
töyttään pellolle, ihhailen täyskuuta.

Hämmenin uamulla kaurapuurroo,
jotennii muistutan myös puol’sokkeeta ja
milteipä kuurroo.

Liäkärille mänölle ei ou nyt varroo,
kuulehan assiissa en hitustakkaa narroo.

Jospa häntä vaikka Lotossa voitan,
piätä häntee heti ajan kyllä soitan.

Mahottoman mojovvoo on eläkkeellä kellii,
yölläki voin keitellä ihaninta vellii.
Suapi niät huilata sillon kun tahttoo,
eikä pomo tekemissiini korvajuuressa jahttoo.

Oonhan saituri, pihi ja tarkka,
kaunniissa muistoissani Suomen markka.

RAADIN ARVIO: Erittäin hyvin kirjoitettu, murteella ja runomitalla ilakoiva kuvaus vaikeista asioista ja tilanteista, vaikka onkin huumorilla höystetty. Kiinnostavaa myös kokemus digisyrjäytymisestä.

Katso 3.4.2021 kirjoituskilpailu-uutinen ja linkit kaikkiin palkittuihin kirjoituksiin.

Virpi Miettinen: ”Tili on usein kuun lopussa aivan tyhjä.”

VIRPI MIETTINEN, 74, Porvoosta tuli tunnetuksi Miss Suomena 1965. Missivuosi ja siitä alkanut 50-vuotinen mallin ura kuljettivat ympäri maailmaa.

”Olin ammatissani kunnianhimoinen. Työn vaatimaa hoikkuutta ylläpidettiin lääkärin määräämillä laihdutuslääkkeillä. Lopulta ne sairastuttivat ja veivät elämäni kuuden vuoden ajaksi sekasortoon. Sitten täydellinen raitistuminen ja uskoon tulo pelastivat elämäni.”

90-luvun lamavuosina Miettisen talouden romahdutti hänen takaamansa laina, joka lankesi hänen maksettavakseen. Asunto, säästöt ja koko siihenastinen elämäntyö menivät.

”Pankkialalla olleen ystävättäreni tuella hankkiuduin velkasaneeraukseen, jonka selvitin kolmessa vuodessa. Painolasti putosi, mutta vähävaraisuus jäi pysyväksi.”

”Aikoinaan mallin töitä ei katsottu ammatiksi, joten eläkettä kertyi vasta työuran loppuajoista. Ruoka-apukin on tullut tutuksi eläkkeelle pääsyn jälkeen.”

”Kuitenkin olen kiitollinen siitä, miten asiat nykyisin ovat. Suuri onnenaihe lastenlasten ohella on aikuisella iällä löytynyt öljyväritaulujen maalaus. Juuri ihmettelin iltaruskossa sitä, kuinka Jumala on niin hieno maalari.

Ehkä tällä hetkellä elämässä on vaikeinta yksinäisyys, joka korona-aikana on korostunut. Mutta saman ovat kokeneet kaikki muutkin ikäihmiset.”

KATSO Ylen kanavilla ja Yle Areenassa nähtävä dokumentti Virpi Miettisestä. Köyhyys yllätti matkan varrella vuoden 1965 Miss Suomen. Sairaus, epäonnistumiset ihmissuhteissa ja taattu laina johtivat elämäntyön menettämiseen. Valoa Virpi on löytänyt taiteesta ja muiden auttamisesta.

 

SOME-PEUKUTUS EI RIITÄ – NYT TARVITAAN RAHAA!

Hädässa olevat vanhukset Suomessa ja maailmalla tarvitsevat apuasi. Tule mukaan Yhteisvastuuseen ja lahjoita MobilePayllä numeroon 85050 tai netin kautta: yhteisvastuu.fi/yvKIITOS! Kirkkopalvelujen keräysluvat RA/2020/639 ja ÅLR 2020/4355. 

 

Risto Pelkonen: ”Vanhusten suuri osuus ruoka-avun asiakkaista on traagista.”

Lääkärikuntamme vanhin, arkkiatri Risto Pelkonen, määritteli Yhteisvastuun pyynnöstä hyvän elämän reseptin ikäihmisille.

Haastattelun alkajaisiksi Pelkonen, 89, kyseenalaistaa koko ikäihmis- tai vanhuskäsitteen:

”Ikään kuin vanhat ihmiset olisivat jotain muuta kuin nuoret. Kaikki me olemme yhtä. Ikääntyminen on rikkautta, mutta se voi koetella voimia. Mitä kauemmin elää, sitä enemmän ehtii sairastaa.”

Pelkosen mielestä hyvään elämään – missä iässä tahansa – kuuluu rohkeus tehdä se, mikä on mahdollista ja malttia tyytyä siihen, mille ei voi mitään. ”On oltava sekä rohkea että nöyrä.”

Koti on vanhan ihmisen paikka

Pelkonen puhuu vahvasti kotona asumisen puolesta niin pitkään kuin se suinkin on mahdollista.

Kotona kullakin paras, sanoo sananlasku. Siellä pärjää huonokuntoisenakin, kun saa tarpeelliset palvelut. Esteettömyys on tärkeää kodissa ja arjen ympäristössä. Syrjäytyminen pilaa terveyden ja elämän ilon.”

Ikäihmisillä tulee olla mahdollisuus osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon, Pelkonen painottaa. Esteettömyydestä huolehtiminen on yhteiskunnan asia. Siinä vanhusneuvostoilla on tärkeä rooli.

”Kun tulee pitkäaikaishoidon aika, senkin on oltava kodinomainen.”

Vanhukset eivät kuulu ruokajonoihin

Vanhusten suuri osuus ruoka-avun tarvitsijoista on Pelkosen mielestä traagista.

”Turvautuminen leipäjonoon on nöyryyttävä kokemus kenelle tahansa. Ei sinne kukaan mene tuttaviaan tapaamaan. Puute ja nälkä ajavat. Tilastot kertovat, että moni vanha ihminen elää köyhyydessä. Kun köyhyys ja yksinäisyys kulkevat rinnakkain, kaukana ovat elämän merkitys ja toivo. Siitä on kysymys tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksessäkin.”

Olkoon esimerkkinä sairauksien hoitoon tarvittavat lääkkeet. Ne voivat viedä kenen tahansa talouden miinukselle. ”Paras tapa vaikuttaa lääkkeiden hintaan on omavastuuosuuden pienentäminen. Korkea omavastuu vie monelta vanhukselta viimeisetkin rovot”, arkkiatri pohtii.

Pelkosen mielestä ikäihmisen ahdasta elämää voidaan parantaa yhteiskunnan tukitoimilla. Ensin on kuitenkin löydettävä sairaanhoitoa, sosiaaliturvaa ja huolenpitoa tarvitsevat iäkkäät.

”Selkeästi nimetyllä toimijalla on oltava kokonaisvastuu oman kunnan tai kaupungin iäkkään väestön hyvinvoinnista ja palvelujärjestelmän toimivuudesta. Jokaisella on oikeus riittävään hoitoon ja huolenpitoon”, Pelkonen peräänkuuluttaa ja jatkaa: ”Monin paikoin asiat ovat jo hyvin hallinnassa.”

Sinut itsensä kanssa, osana joukkoa

Pelkosesta hyvä elämä on sitä, että tulee toimeen itsensä kanssa, että kuuluu joukkoon ja että voi tehdä hyvää toiselle.

”Ihminen elää toisen ihmisen kautta. Tahaton yksinäisyys ei ole kenellekään hyväksi. Nuorten ja vanhojen vuorovaikutuksessa on hyvän elämän perusta. Kun nuoret lähtevät kotikonnuiltaan kaupunkikeskuksiin opiskelemaan ja etsimään omaa elämää, vanhukset jäävät kotiseudulleen. Yksin.”

”Vapaaehtoistyön, vanhusneuvostojen ja seurakuntien merkitys on hyvin suuri yksinäisyyden torjumiseksi. Kysymys on tässäkin yhteisvastuusta.”

JÄLKIKIRJOITUS: Vanhuus on aarrearkku

”Olen ikikiitollinen siitä, että olen saanut elää näin vanhaksi. Vanhana on hyvä olla, kun on kohtuullisen terve. Ympäröivää ja omaa sisäistä maailmaa saa tarkastella kaikessa rauhassa kokemuksen kartuttaman hiljaisen tiedon kautta. Hengissä olen. Paljon nähnyt ja kuullut ja monesta luopunut. Tätä on minun vanhuuteni.

Hyvää mieltä tuottaa se, että ikäihmisiä kunnioitetaan turuilla ja toreilla. Aina kohtaa huomaavaisia ihmisiä. Vanhuuden kunnioitus on olennainen osa sukupolvesta toiseen siirtyvää arvokasta perinnettä.”

SOME-PEUKUTUS EI RIITÄ – NYT TARVITAAN RAHAA!

Hädässa olevat vanhukset Suomessa ja maailmalla tarvitsevat apuasi. Tule mukaan Yhteisvastuuseen ja lahjoita MobilePayllä numeroon 85050 tai netin kautta: yhteisvastuu.fi/yvKIITOS! Kirkkopalvelujen keräysluvat RA/2020/639 ja ÅLR 2020/4355. 

 

Marian köyhä arki Ugandassa: 5,25 euroa kuussa ruokaan lapsenlapsille ja itselle

Köyhyys on Ugandaan naapurimaista saapuneiden vanhusten suurin haaste. Uganda tarjoaa suojaa yli miljoonalle kotimaidensa konflikteja paenneelle pakolaiselle.

Yksi Ugandaan asettuneista pakolaisvanhuksista on Maria Nyrambagazohe, 67. Maria asuu Kyakan pakolaisasutusalueella kahden lapsenlapsensa, 8-vuotiaan Anariten ja 10-vuotiaan Sylvesterin kanssa. Kolmikko onnistui pakenemaan Kongon väkivaltaisuuksia Ugandaan vuonna 2018. Marian aviomies ja kaksi poikaa kuolivat levottomuuksissa, eikä Maria tiedä vieläkään missä hänen tyttärensä, lastenlasten äiti, on. Tai onko hän elossa.

Maria huolehtii lastenlapsistaan yksin. Terveysongelmat ja pula lääkkeistä varjostavat elämää. Marialla on paljon kipuja, joiden takia kotitöiden tekeminen on vaikeaa. Lapset joutuvat tekemään suuren osan kotitöistä.

Jatkuva pula ruoasta verottaa voimia. Marian kolmihenkinen ruokakunta saa 21 000 Ugandan shillinkiä eli noin 5,25 euroa kuukaudessa ruokaan Maailman ruokaohjelman avustuksena. Summa riittää kahdeksaan kiloon maissijauhoa tai papuja; lihaa sillä saisi 1,5 kiloa.

Maria on kiitollinen Ugandan tarjoamasta turvasta lapsenlapsilleen ja itselleen. Mutta ikävä on suuri: “Ajattelen perhettäni joka päivä. Lapset kyselevät milloin tapaavat taas äitinsä.”

KATSO Ylen kanavilla ja Yle Areenassa esitettävä dokumentti Mariasta. Maria, 67 vuotta, asuu kahden lapsenlapsensa kanssa pakolaisasutusalueella Ugandassa. Arki on kovaa, puutetta on sekä ruuasta että lääkkeistä. Lasten koulunkäynti luo toivoa tulevaisuuteen. Kirkon Ulkomaanapu KUA työskentelee yhteisvastuuvaroin Ugandassa erityisesti pakolaisasutusalueilla. Hätäapua annetaan kaikista haavoittuvimmassa asemassa oleville katastrofien uhreille. Lisäksi KUA tukee lasten ja nuorten koulunkäyntiä.

SOME-PEUKUTUS EI RIITÄ – NYT TARVITAAN RAHAA!

Hädässa olevat vanhukset Suomessa ja maailman katastrofialueilla tarvitsevat apuasi. Tule mukaan Yhteisvastuuseen ja lahjoita MobilePayllä numeroon 85050 tai netin kautta: yhteisvastuu.fi/yvKIITOS! Kirkkopalvelujen keräysluvat RA/2020/639 ja ÅLR 2020/4355. 

 

Esimiespiispa Matti Repo: Kannetaan Yhteisvastuuta vähävaraisten vanhusten puolesta!

”Eniten vanhuudessa yllätti köyhyys” on liian usein totta niin Suomessa kuin maailmalla”, toteaa Yhteisvastuun 2021 esimies, piispa Matti Repo.

Syyt ovat monet. Elämässä kohdataan sairauksia, työttömyyttä ja yllättäviä elämänkäänteitä. Sairauskierre apteekkilaskuineen saattaa suistaa velkakierteeseen. Työelämäaikaan otettuja lainoja onkin vaikea hoitaa, jos työura katkeaa ennenaikaisesti.

Eläkkeet ovat pieniä, asumiskustannukset hyvinkin suuria, syrjäkylältä kirkolle hissitaloon muuttaminen vaatii rahaa. Korona-aikana on kohdattu uudenlaista nälkää. Ruokakasseja on kannettu oville, joita ovat olleet avaamassa niin lapsiperheet kuin vanhukset. Ruoka-avun asiakkaissa suurin yksittäinen ryhmä on vähävaraiset vanhukset.

Koronatilanne on lisännyt myös yksinäisyyden kokemuksia, ”kukaan ei välitä, kenellekään en ole tärkeä”. Kokonaisvaltainen, arvostava toisen ihmisen kohtaaminen hädässä on diakonian ydinosaamisaluetta.

Myös Ugandassa vanhukset kokevat yksinäisyyttä, köyhyyttä ja nälkää. Vaikka ilmastonmuutos on koronan takia jäänyt taka-alalle, se on ongelma, joka lisää eriarvoistumista maailmassa.

Yhteisvastuukeräyksen kantava voima on, että sen kautta voi auttaa lähimmäisiä sekä Suomessa että maailmalla. Ei ajatella vain ”meidän kylää, meidän kaupunkia ja meidän maata”, vaan ihmiskunnan ykseyttä. Olemme yhtä koko ihmiskunnan kanssa.

Kiitos, että olet osa lähimmäisenrakkauden kansanliikettä!

Matti Repo, Tampereen hiippakunnan piispa,
Yhteisvastuukeräyksen 2021 esimies 

KATSO Ylen kanavilla ja Yle Areenassa nähtävä piispan tietoisku.

SOME-PEUKUTUS EI RIITÄ – NYT TARVITAAN RAHAA!

Hädässa olevat vanhukset Suomessa ja maailmalla tarvitsevat apuasi. Tule mukaan Yhteisvastuuseen ja lahjoita MobilePayllä numeroon 85050 tai netin kautta: yhteisvastuu.fi/yvKIITOS! Kirkkopalvelujen keräysluvat RA/2020/639 ja ÅLR 2020/4355. 

 

Vanhemmuuteen yksilöllistä ja myönteistä tukea

Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsella on oikeus perhe-elämään (artikla 16). Lisäksi sopimus määrittää, että ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta on lapsen vanhemmilla (artikla 18). Vanhemmilla onkin valtavan iso merkitys lapsen elämässä. Onhan pieni lapsi myös täysin riippuvainen omista vanhemmistaan.

Kulttuurissamme vallitsee kuitenkin edelleen vahva yksin selviämisen eetos, jonka myötä oletamme, että vanhemmat selviävät tai heidän tulisi selvitä omillaan. On paljon perheitä, joilla ei ole lähiverkostoa lähettyvillä ja siten esimerkiksi isovanhempien tukea luontevasti saatavilla. Voimme liian helposti ajatella, että avun pyytäminen ei ole oikein, että vanhempana kuuluukin pinnistellä.

Vanhemmat kaipaavat tukea lapsiperhepalvelujen ammattilaisilta, mutta tuen tarve jää usein kertomatta – etenkin, jos se liittyy omaan jaksamiseen. Ei ole helppoa myöntää, ettei aina jaksa. Taustalla voi myös olla pelko siitä, mitä tapahtuu, jos kerron arjen haasteistani.

Muutetaan ajattelutapaa:
Vanhemman ei kuulu aina pärjätä yksin

Entäpä jos vallitseva ajattelu olisikin sellainen, ettei kasvatustehtävässä kuulukaan pärjätä yksin tai edes ydinperheenä? Että olemme yhteisöllisesti vastuussa lapsistamme.

Kasvatustehtävässä ei ole tarkoitus koko aikaa selviytyä yksin, vaan vanhemmuuden tehtävään kuuluu saada muun yhteisön apua ja tukea.

Helpottaisiko tämä ajattelutapa vanhempana pärjäämisen painetta? Tai madaltaisiko kynnystä pyytää tukea?

Palvelujärjestelmä ei aina toimi

Kati Honkanen, Jaana Poikolainen ja Liisa Karlsson (2018) ovat tutkineet lapsiperheiden vanhempien ja nuorten aikuisten kokemuksia hyvinvointipalveluista. Tutkimuksessa hätkähdytti havainto siitä, että kun avuntarpeen tunnistaminen ja aloite oli työntekijällä, avuntarpeen käsittely eteni hyvin. Kun taas asiakas itse oli aloitteellinen ja etsi itselleen tai perheelleen apua, oli vastuunottajaa tai tarvittavia tukipalveluja vaikeampi löytää.

Parhaimmillaan toimintatavat hyvinvointipalveluissa ovat huomioivia ja kohtaavia. Tällöin tuentarvitsija kokee tulleensa huomatuksi ja kohdatuksi kokonaisvaltaisesti ja luottamus palveluun lujittuu.

Toimintatavat voivat kuitenkin olla myös syyllistäviä ja torjuvia. Tällöin kokemus onkin kuormittava, yksin jättävä ja syrjäyttävä. Luottamus järjestelmään horjuu tai murenee kokonaan.

On päivänselvää, että tällaisissa tilanteissa palvelujärjestelmä on epäonnistunut, eikä se tue ajatusta yhteisöllisestä vastuusta lapsista ja vanhemmista. Saati rohkaise vanhempia pyytämään apua.

Perheet ja niiden tilanteet vaihtelevat – myös tuen on joustettava tarpeen mukaan

Se, minkälaisessa perheessä ja elämäntilanteessa vanhemmuutta toteutetaan ja eletään, vaihtelee.

Tilastollisesti yhä suurempi osa suomalaisista vanhemmista kuuluu tavalla tai toisella monimuotoisiin perheisiin. Suurimpia ryhmiä ovat yhden vanhemman perheet (22 % kaikista lapsiperheistä), uusperheet (9 %) sekä kahden kulttuurin- ja maahanmuuttajaperheet (7 %).

On tärkeää muistaa, että perheet ovat erilaisia ja vanhemmuus ja sen tuki ovat aina yksilöllisiä. Ajattelenkin yksilöllisyyden huomioimisen olevan yksi yhteisöllisen kasvatuksen ja vanhempien tuen tarpeen kulmakivistä.

Myönteinen tunnistaminen voi jo sinällään olla tukena vanhemmuuteen

Emme voi suoralta kädeltä tietää, kuka tukea tarvitsee ja millaista sen tulee olla. Vanhempien tilanteet ja tarpeet edellyttävät myönteistä tunnistamista. Myönteisessä tunnistamisessa ”lähtökohtana on yhteisöllinen elämä keskinäiseen tunnistamiseen perustuvina suhteina:”

”Oikein tunnistaminen tuottaa itsekunnioitusta, itsearvostusta ja itsetuntoa,
väärin tunnistaminen puolestaan epäoikeudenmukaisuuden ja arvottomuuden kokemuksia.”

Myönteisesti tunnistavassa toiminnassa – myös vanhempien tukemisessa – olennaista on ihmiseen tutustuminen oletusvapaasti ja ennakkoluulottomasti.

Tällöin ihmiselle jää vapaus itse kuvata kuka on, mitkä asiat juuri hänelle ovat tärkeitä ja merkityksellisiä ja missä kokee tarvitsevansa tukea. Avoimen tutustumisen kautta on mahdollista tunnistaa ja tunnustaa toisen vahvuuksia ja voimavaroja mutta myös heikkouksia ja avun tarpeita.

Tunne siitä, että toinen avoimesti ja vailla ennakko-oletuksia tutustuu minuun ihmisenä, luo luottamusta.

Aina tuen tarve ei tarkoita erillistä palvelua. Myönteisesti tunnistava yhteisö ja vertaistuki voi olla riittävä ja vanhempia kannatteleva toiminta. Myönteisesti tunnistavassa yhteisössä on turvallista olla juuri sellainen kuin on.

Myönteisesti tunnistavassa palvelujärjestelmässä vanhempien aloitteet huomioidaan ja  edetään kohti yksilöllistä tukea.

Lue lisää myönteisestä tunnistamisesta täältä: https://research.tuni.fi/mytu/

tai täältä: https://www.pelastakaalapset.fi/lapsilta-opittua/myonteinen-tunnistaminen/

Hanna Tulensalo
Kehittämispäällikkö
Pelastakaa Lapset ry

#yhteisvastuu #sinäriität2020 #minäkannanyhteisvastuuta

Yhteisvastuukeräys 2020 kerää vanhemmuuden tukemiseen Suomessa ja maailmalla. Suomessa keräysvaroilla käynnistetään vuodesta 2021 lähtien lisää matalan kynnyksen tukea  – kuten myönteisesti tunnistavaa vertaistukea – vanhemmuuteen valtakunnallisina kumppaneina Pelastakaa Lapset ry, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja seurakunnat. 

 

Jokainen vanhempi tarvitsee joskus tukea

Vanhemmuus on ihana, mutta haastava laji. Välillä koetaan suuria onnen hetkiä, välillä taas vähän haastavampia vaiheita. Vaikka perheet ovat erilaisia, yhteistä meille kaikille vanhemmille on se, että joudumme väistämättä käsittelemään positiivisten tunteiden lisäksi myös voimattomuuden, riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteita. Se ei ole helppoa, mutta se kuuluu vanhemmuuden luonteeseen.

Tietyt tekijät tai elämäntilanteet voivat kuormittaa enemmän kuin toiset. Esimerkiksi yksinhuoltajavanhempi voi tarvita tukea enemmän kuin perhe, jossa on kaksi vanhempaa. Toisaalta voi myös olla, että kahden vanhemman perheessä on enemmän sairautta tai parisuhteen ongelmia. Voimavarat voivat olla vähissä. Kuormitusta voi aiheuttaa myös se, ettei perheellä ole minkäänlaista tukiverkostoa.

Aina ei mene hyvin

Tiedämme tutkimusten valossa tiettyjen asioiden kuormittavan lapsiperheitä, mutta tiedämme myös, että jokainen perhe on kohdattava yksilöllisesti eikä yleistyksiä tule tehdä kevyin perustein. Perheitä ei tulisi automaattisesti niputtaa yhteen sen perusteella miltä ne näyttävät paperilla. On tärkeää, että palveluverkostomme näkee ja tunnistaa ajoissa ne tilanteet, joissa perheelle näyttää kertyvän kuormittavia tekijöitä ja että näihin tilanteisiin osataan puuttua ja tukea perheitä oikealla tavalla, yksilölliset tarpeet huomioiden.

Yksi vanhemmuuteen vaikuttava tekijä, jonka parissa itse työskentelen, on köyhyys. On ymmärrettävää, että taloudelliset vaikeudet voivat heijastua myös perheen sisäisiin suhteisiin. Heikko rahatilanne saattaa näkyä stressinä, väsymyksenä, ärtyneisyytenä tai epätoivona. Kun juttelen vähävaraisten vanhempien kanssa, korostuvat kertomuksissa tulevaisuuden epävarmuus ja huoli lapsen rajallisista mahdollisuuksista. Vanhemmat kertovat toivovansa lapsilleen ennen kaikkea hyvää tulevaisuutta: mahdollisuutta opiskella, viettää vapaa-aikaa, elää terveenä – ilman jatkuvaa huolta rahasta. Monesti vanhemmat toivovat lapselleen asioita, joita heillä itsellään ei ole ollut. Toivon sydämestäni, että nämä vanhempien toiveet kävisivät toteen ja että perheet myös saisivat tarvitsemaansa tukea toiveiden tavoittelemisessa.

Jaksava vanhempi on A ja O

Lapsen kasvun ja kehityksen kannalta hyvinvoiva ja jaksava vanhempi on tärkeä. Tämä ei suinkaan tarkoita supervanhempaa, joka tarjoaa lapselleen suuria elämyksiä, hukuttaa tavaroihin tai vie ulkomaanmatkoille. Sen sijaan lapsi kaipaa vanhempaa, joka on läsnä, joka näkee ja kuulee lapsen. Lapsi kaipaa kokemusta itsestään tärkeänä, rakastettuna ja arvostettuna ihmisenä.

Vanhemmuuteen tuntuu liittyvän paljon ulkoapäin tulevia odotuksia, ikään kuin voisimme – ja meidän tulisi – suorittaa vanhemmuutta tiettyjen sääntöjen mukaan. Myönnän, että olen itsekin vanhempana yrittänyt toteuttaa näitä sääntöjä. Kokemuksen kartuttua olen oppinut, ettei hyvä vanhemmuus tule ohjekirjaa noudattamalla. Olen myös oppinut, että on ihan ok pyytää apua. Kaikkea ei tarvitse jaksaa yksin.

On tärkeää, että meillä on osaavat ammattilaiset, jotka voivat tukea vanhemmuutta. Mutta tärkeää on myös ymmärtää, ettei tarvitse olla perheiden tukemisen ammattilainen voidakseen tukea vanhempia, sillä me kaikki pystymme tekemään osamme. Pienetkin teot voivat olla vanhemman elämässä vaikuttavia, vaikkapa se, että tarjoutuu vahtimaan lapsia hetken niin, että vanhempi pääsee käymään yksin kaupassa.

Toivon, ettei vanhemmuutta leimaisi ylenmääräinen suorittaminen eikä yksin pärjäämistä nähtäisi vahvuuden tai hyvän elämänhallinnan merkkinä. Avun pyytämistä ei pidä nähdä yksilön heikkoutena. Kaikki me tarvitsemme joskus tukea.

Aino Sarkia
Asiantuntija, Eväitä Elämälle -ohjelma ja lapsiperheköyhyys
Pelastakaa Lapset ry

#yhteisvastuu #sinäriität2020 #minäkannanyhteisvastuuta

Yhteisvastuukeräys 2020 kerää vanhemmuuden tukemiseen Suomessa ja maailmalla. Suomessa keräysvaroilla käynnistetään vuodesta 2021 lähtien lisää matalan kynnyksen tukea vanhemmuuteen valtakunnallisina kumppaneina Pelastakaa Lapset ry, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja seurakunnat. 

Vertaisapua kasvatushaasteisiin perhekahvilasta

Nadia Frija on 10-vuotiaan Sofian, 2-vuotiaan Waltonin ja kuusikuisen Constan äiti Keravalta. Esikoinen syntyi, kun Nadia ja hänen miehensä olivat 19-vuotiaita.

Lapsen saaminen nuorena toi omat haasteensa vanhemmuuteen.

”Esikoisen kanssa oli epävarmuutta, enkä luottanut itseeni. Olin kuitenkin sitoutunut vanhemmuuteen ja halusin tehdä parhaani. Suoritin äitiyttä millintarkasti, enkä osannut höllätä”, toteaa Nadia.

Tukea kasvattamiseen oli aluksi vaikea löytää. Ympäristö suhtautui nuoriin vanhempiin lannistavasti. Ihmiset päivittelivät, miten Nadia ja puolisonsa Jesse selviävät, ja neuvolassakin oltiin epäileväisiä. Konkreettista apua ei silti ollut saatavilla.

Nadja ja Jesse eivät tunteneet muita samassa tilanteessa olevia vanhempia. Jos erilaisia kerhoja silloin oli, nuoret vanhemmat eivät niistä tietäneet, eikä rohkeus olisi niihin riittänytkään.

”Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, että olimme todella yksin. Olisimme tarvinneet paljon enemmän tukea Sofian kasvatukseen”, Nadia kertoo.

”Haluan kasvattaa lapsistani onnellisia ihmisiä, joilla on hyvät elämänarvot. Perhe on minulle tärkein asia maailmassa.”

Kasvatusvinkkejä Nadia on ammentanut kirjoista ja toisilta vanhemmilta. Keravan kaupunginkirjastossa sijaitsevassa Mannerheimin Lastensuojeluliiton Me-talon perhekahvilassa vertaistukea on tarjolla joka päivä. Vastaanotto on siellä Nadian mukaan aina kannustava.

”Se on ihana paikka, jossa on toimintaa lapsille ja aikuisille. Keskusteluryhmissä voi vaihtaa ajatuksia samassa tilanteessa olevien vanhempien kanssa. Sofian ollessa koulussa käyn poikien kanssa Me-talossa monta kertaa viikossa.”

Kolmen lapsen kotiäidin päällimmäiset tunnetilat ovat tällä hetkellä ilo ja kiitollisuus. Jaksamaan auttaa ilo lapsista, sisarusten yhteisistä leikeistä ja koko perheen yhteishengestä. Nykyään tärkeä tukiverkko ovat Sofian kavereiden vanhemmat. Matalan kynnyksen kerhot, muskarit ja Me-talo tarjoavat arkeen hengähdystaukoja ja muiden vanhempien ja lasten seuraa.

”Nautin siitä, että saan olla lasteni arjessa läsnä. Olen kypsynyt vanhemmuudessa ja osaan ottaa jo vähän rennommin”, Nadia summaa.

SUOMESSA VANHEMMAT SINNITTELEVÄT LIIAN YKSIN

Vanhemman ei kuulu pärjätä yksin! Tarpeeksi varhain annettu tuki vahvistaa koko perheen voimavaroja. Yhteisvastuu 2020 kerää varoja vanhemmuuden matalan kynnyksen tukeen. Suomessa yhteistyökumppaneina ovat Pelastakaa Lapset ry, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja seurakunnat kautta maan.

Pienikin lahjoitus auttaa: yhteisvastuu.fi/lahjoita. Kiitos lahjastasi!

Kaipaatko tukea vanhemmuuteen? Lue saatavilla olevista vanhemmuuden tukimuodoista.

Etsitkö tukea vanhemmuuteen?

Vuoden 2020 yhteisvastuuvaroilla kehitetään vanhemmuutta ja lapsen ja vanhemman välistä suhdetta vahvistavia, kynnyksettömiä tukimuotoja eri puolelle Suomea vuodesta 2021 alkaen. Nyt jos koskaan tuen tarve tulee olemaan valtava.

Valtakunnallisina yhteistyötahoina ovat Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Pelastakaa Lapset ry sekä seurakunnat.

Tälle sivulle on listattu esimerkkejä keräyskumppaneiden tämänhetkisistä tukimuodoista vanhemmuuden arkeen. Ota rohkeasti yhteyttä jo nyt, kun koronatilanne on moninkertaistanut tuen tarpeen. Ja muista: SINÄ RIITÄT!

Mannerheimin Lastensuojeluliitto

Mannerheimin Lastensuojeluliitto MLL:n ylläpitämät maksuttomat ja anonyymit palvelut ovat jokaisen vanhemman käytössä ja yhteydenottoihin vastaavat koulutetut vapaaehtoiset.

Vanhempainpuhelin numerossa 0800 92277 päivystää
maanantaisin klo 10–13 ja 17–20
tiistaisin klo 10–13 ja 17–20
keskiviikkoisin klo 10–13
torstaisin klo 14–20

Vanhempain-chat päivystää
maanantaisin klo 10–13
tiistaisin klo 10–13
torstaisin klo 17-20
perjantaisin klo 10-13

Chattiin voit myös varata ajan.

Vanhempainnetin sivuilla voit tutustua lapsiperheille tarjolla oleviin palveluihin, mm. perhekummi-, tukihenkilö- ja lapsen aikuiskaveritoimintaan.

MLL:n vapaaehtoiset ja työntekijät pyörittävät eri puolella Suomea yli 600 perhekahvilaa, joihin on tervetullut jokainen. Perhekahvilassa pienten lasten vanhemmat voivat löytää seuraa itselleen ja lapsilleen ja jakaa vanhemmuuden iloja ja suruja.

MLL:n ryhmätoiminta on koronaviruksen takia tauolla, mutta tukea ja toimintaa on tarjolla poikkeustilanteesta huolimatta. MLL:n koronavirusaiheiset vinkit ja linkit löydät täältä.

Lue lisää: Mannerheimin Lastensuojeluliitto

Pelastakaa Lapset ry

Lasten ja perheiden tukemiseksi on tarjolla erilaisia asiantuntijapalveluja ja laaja-alaista kehittämistyötä eri puolilla Suomea.

Palastakaa Lasten vapaaehtoiset tukihenkilöt voivat toimia esimerkiksi kuuntelu- ja keskustelukumppanina, lapsen harrastuskaverina tai auttajana vaikkapa läksyjen teossa. Tukihenkilön tarpeen taustalla on usein se, että lapsen ja perheen oma tukiverkosto on pieni.

Pelastakaa Lasten sporttikummit tsemppaavat ja toimivat yhdessä lapsen kanssa, joiden omilla vanhemmilla on rajalliset mahdollisuudet tukea lasta liikkumaan ja harrastamaan.

Lomakotitoiminta on tarkoitettu lapsille, joilla ei ole muuta lomanviettopaikkaa tai läheisverkoston tukea tai joiden perheellä esimerkiksi taloudellisista syistä ei ole mahdollisuuksia loman viettoon. Lomakodit ovat tavallisia ja turvallisia vapaaehtoisia perheitä, joissa lapsi voi olla pääsääntöisesti kesäisin muutamasta päivästä viikkoon. Pienet tavalliset kesäiset puuhat jättävät usein lapsille parhaan muiston.

Muita Pelastakaa Lapset ry:n palveluja ovat esimerkiksi tukiperhetoiminta, perhekuntoutus ja sijaishuollon palvelut.

Korona-ajan erityistoimina Pelastakaa Lapset vastaa perheiden hätään jakamalla  70 euron lahjakortteja ruokakauppoihin vähävaraisille lapsiperheille. Lapsia ja nuoria tuetaan lisäämällä keskustelutukea netissä luotettavan aikuisen kanssa.

Lue lisää: www.pelastakaalapset.fi

Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja seurakunnat

Kirkon perheasiain neuvottelukeskuksissa voi selvittää perheneuvojan tai vaikkapa ryhmän tukemana parisuhteeseen, perheeseen ja henkilökohtaiseen elämään liittyviä kysymyksiä. Palvelut ovat maksuttomia eikä asiakkuus vaadi kirkon jäsenyyttä. Kirkon perheasiain neuvottelukeskuksia on 41 ja niissä työskentelee yli 180 työntekijää. Asiakkaaksi voi tulla yksin tai yhdessä puolison tai muun läheisen kanssa. Valtaosa perheneuvonnan asiakkaista on työikäisiä lapsiperheiden vanhempia. Katso yhteystiedot paikkakunnittain.

Poikkeustilanteen aikana kirkon perheneuvonta tapahtuu pääsääntöisesti etäyhteyksin. Osa asiakkaista on perunut aikansa, joten myös uusille asiakkaille on tilaa. Parisuhde voi joutua lujille tilanteessa, jossa on paljon huolta ja uuden arjen rakentaminen vie voimavaroja ja energiaa.  Myös vertaisryhmiä on avattu verkossa tapahtuviksi. Kirkon perheneuvonnassa varaudutaan kasvavaan tarpeeseen poikkeustilanteen jälkeen.

Kirkon perheasian keskuksen blogin karanteenivinkit

Nykyinen poikkeustilanne ja koteihin eristäytyminen kärjistävät olemassa olevia parisuhteen ja perheen haasteita entisestään. Haasteeseen vastatakseen Suomen evankelis-luterilainen kirkko on avannut Rakkausklinikka-nimisen palvelun A-lehtien Terve.fi-verkkosivustolla.  Rakkausklinikalla kirkon perheneuvojat tarjoavat tukea ja näkökulmia parisuhdetta koskeviin kysymyksiin ja ongelmiin.

Seurakuntien lapsityön palveluja ovat mm. päiväkerhot ja pyhäkoulut. Avoimiin päiväkerhoihin sekä perhekerhoihin vanhemmat, isovanhemmat ja hoitajat voivat tulla lasten kanssa yhdessä.

Seurakunnat järjestävät aamu- ja iltapäivätoimintaa koululaisille myös yhteistyössä kunnan ja eri järjestöjen kanssa.

Oman alueesi seurakunnan palvelut lapsiperheille löydät ajankohtaispäivityksineen nettisivuilta. Etsi asuinalueesi seurakunta ja ota yhteyttä!

Tukea yhden vanhemman perheille: lapsiarkki.fi
Tukea parisuhteeseen: parisuhteenpalikat.fi

Seurakuntien perhetyö

Seurakunnat järjestävät monenlaista maksutonta toimintaa, joissa perheet voivat saada seuraa, auttavia käsiä ja jakaa lapsiperheen iloja ja suruja. Seurakuntien perheille suunnattuun toimintaan osallistui vuonna 2019 yli 695 000 ihmistä.

Julkaissut Kirkko Suomessa Maanantaina 2. maaliskuuta 2020

 

Äidin työllistyminen takaa lasten koulutien

Nepalilaisen 22-vuotiaan Suka Maya Thingin koti on korkealla joen äyräällä. Kylään kuljetaan jokiuomaa pitkin, ja sadeaikana kylä jää mottiin. Pihalta on kaunis näkymä joelle ja riisipelloille. Kaskaat sirittävät ja vapaat kanat kaakattavat aamupäivän helteessä.

Kaunis maisema ei kuitenkaan elätä, jos työpaikkoja ei ole. Monien muiden köyhän Sindhulin alueen miesten tapaan myös Suka Mayan puoliso on joutunut lähtemään siirtotyöläiseksi ansaitakseen elantoa perheelleen. Kouluttamattomien siirtotyöläisten ansiot ovat epävarmoja ja loppuvat välillä kokonaan. Suka Maya toteaa, että aviomies on onnistunut lähettämään vain niukasti rahaa.

”Perheessämme on kuusi jäsentä, vanhat appivanhemmat, 5-vuotias poika ja 3-vuotias tytär. Olen yksinhuoltaja, koska mieheni on joutunut lähtemään töiden perässä ulkomaille. Olen vastuussa koko taloudestamme”, hän toteaa.

Suka Mayan ja hänen lastensa tilanne muuttui, kun alueelle perustettiin Kirkon Ulkomaanavun yhteistyössä osuuskunta, joka kouluttaa jäseniään ansaitsemaan oman elannon pienyrittäjänä ja myöntää avustuksen aloittamiseen.

Suka Maya liittyi oitis osuuskuntaan ja osallistui aluksi 45 päivän kurssille, jossa hän sai opastuksen erilaisten huonekalujen ja käyttötarvikkeiden tekoon alueella kasvavasta bambumateriaalista. Nyt yritteliäs äiti valmistaa kotonaan muun muassa tuoleja, jakkaroita ja riisivakkoja. Ne tekevät hyvin kauppansa.

”Kun osuuskunta perustettiin, olin vakuuttunut sen mahdollisuuksista ja yritin innostaa kaikkia muitakin mukaan. Olin onnekas, kun pääsin kurssille. Pystyn hankkimaan appivanhempieni lääkkeet ja pojalleni koulutarvikkeet ja kouluvaatteet. Teen niin paljon töitä kuin ikinä pystyn, jotta lapseni saavat koulutuksen ja voivat valita ammattinsa itse.”

Naisasianaisena hän jatkaa: ”Jos tyttärestäni tulisi alistettujen naisten ääni, olisin tosi onnellinen. Ei saisi olla eri roolia miehille ja naisille, kaikkia pitäisi kohdella tasa-arvoisesti.”

Kuva: Tatu Blomqvist / KUA

Tähän mennessä Kirkon Ulkomaanavun yhteistyössä perustettuihin köyhän Sindhulin alueen osuuskuntiin on liittynyt 1010 jäsentä. Heistä yli 60 % on naisia, joiden asema on perinteisesti alisteinen. 

VANHEMMUUDEN TUKEMINEN ON YHTEISVASTUULLINEN TEHTÄVÄ

Yhteisvastuu 2020 kerää varoja vanhemmuuden tukemiseen. Maailman tarvitsevilla alueilla avun vie perille Kirkon Ulkomaanapu.

Suomessa yhteistyökumppaneina ovat Pelastakaa Lapset ryMannerheimin Lastensuojeluliitto ja seurakunnat kautta maan.

Pienikin lahjoitus auttaayhteisvastuu.fi/lahjoita. Kiitos lahjastasi!

Parempi koulussa kuin kotona

14-vuotias Elijah Namenyen Lolemwo valmistui peruskoulusta viime keväänä samaan aikaan vanhemman veljensä kanssa. ─ Jouduin kertomaan pojille, etten mitenkään saisi kasaan rahoja molempien jatko-opintoihin lukiossa. Oli pakko valita, ja ajattelin, että vanhimman pojan vuoro on ensin, Elijahin äiti Teresia Aliper kertoo. Elijahin veli aloitti syksyllä lukiossa, ja Elijahia äiti kehotti palaamaan takaisin vanhaan kouluunsa. ─ Minusta oli parempi, että poika on koulussa, eikä vain täällä kotona.

Elijah aloitti koulun uudelleen kuudennelta luokalta, eikä se tunnu häntä haittaavan. – Opiskelu on nyt helpompaa, koska olen jo kertaalleen käynyt läpi nämä asiat.

Elijahin perhe sai aiemmin toimeentulonsa karjankasvatuksesta, kuten lähes kaikki Luoteis-Keniassa sijaitsevan hyvin köyhän Turkanan maakunnan asukkaat. Perhe kuitenkin menetti karjavarkaille kaikki eläimensä. ─ He tappoivat myös mieheni ja jäin yksin viiden lapsen kanssa. Silloin päätin muuttaa lähemmäs kaupunkia, Teresia kertoo.

Elijah muistelee, että isä ei pitänyt siitä, että lapset menisivät kouluun. ─ Hän sanoi, että meille tapahtuu jotain pahaa, jos käymme koulua. Isä olisi halunnut, että paimennan eläimiä. Äiti kuitenkin vaati, että kouluun on mentävä, Elijah muistelee.

Murros perinteisestä paimentolaiskulttuurista koulutusta arvostavaan elämänkatsomukseen näkyy alueella vahvana. Muuttuneen ilmaston aiheuttama kuivuus on tehnyt karjankasvatuksen elinkeinona hyvin epävakaaksi. Eläimille ei enää riitä vettä ja tuoretta laidunmaata, minkä vuoksi ne nälkiintyvät. Lehmät ja vuohet eivät enää tuota maito entiseen tapaan ja kuolleen eläimen lihaa ei pysty syömään. Monet vanhemmat näkevät lasten ja nuorten koulutuksen ja sen mukanaan tuomat mahdollisuudet parempaan elämään ainoana vaihtoehtona selvitä tulevasta.

Elijahin äiti kuvailee poikaansa ahkeraksi ja älykkääksi. ─ En muista, että hän olisi koskaan epäonnistunut kokeissa. Tiivistelmien tekeminen ja asioiden kertaaminen niiden avulla auttavat muistamaan asioita, Elijah sanoo. − Koska kotona ei ole sähköä, yritän järjestää itselleni aikaa, että ennättäisin tehdä läksyt ennen auringonlaskua.

Koska veli opiskelee sisäoppilaitoksessa, Elijahilla on perheen vanhimpana lapsena paljon vastuita. Ennen koulua ja koulun jälkeen Elijah auttaa äitiään kotitöissä, hakee vettä ja etsii polttopuita. Ainoa tulonlähde perheelle on polttopuiden myyminen. Lisäksi hän hakee toisille perheille vettä pientä korvausta vastaan.

Elijah pitää yhteiskuntaopista ja haluaisi jonain päivänä työskennellä opettajana. – Mielestäni saan lapset ymmärtämään asioita ja osaan myös pitää kuria. Jos vapaata aikaa jää, Elijah pelaa ystäviensä kanssa jalkapalloa kuivuneessa joenuomassa.

Äidillä on lapsilleen kolme elämänohjetta. Luottakaa Jumalan apuun, opiskelkaa ahkerasti, jotta saatte itsellenne kunnon työn, älkääkä koskaan vahingoittako ketään.

Kuva: Tatu Blomqvist / KUA

Bettyn suuri sydän

Luoteis-Keniassa Turkanan alueella asuva 16-vuotias Betty Akori Lochodo pitää yksin huolta vanhasta isoäidistään ja 3-vuotiaasta pojastaan. ─ Isoäiti on kasvattanut minut ja hän on minulle kuin äiti. Oma perheeni ei kohdellut minua hyvin, Betty kertoo. Isoäidin maja on kallellaan, melkein romahtamispisteessä, mutta Betty yrittää parhaansa.

Nuoren äidin rankka arki

Aamuisin hän pesee pojan ja auttaa isoäitiä aamutoimissa. Jos heillä on jotain syötävää, Betty valmistaa pienen aterian ennen kouluunlähtöä. ─ Oma äitini pitää joskus huolta pojastani, kun olen koulussa, mutta Brightonkin on niin kiintynyt isoäitiin, että on mielellään hänen kanssaan. Isoäidin jalat eivät enää kanna, mutta lähistöllä asuvat serkut auttavat päivisin isoäitiä pojan hoidossa.

─ Koulun lomilla teen niin paljon töitä kuin mahdollista, jotta pystyisin huolehtimaan perheestäni. Kouluaikoina se on vaikeampaa. Jos meillä ei ole mitään, yritän iltaisinkin löytää jotain pientä työtä. Pesen vaatteita tai kokkaan muille ihmisille ja saan siitä vähän rahaa. Betty pitää ruoanlaitosta. Jos hänen ei tarvitsisi ajatella rahaa, hän valmistaisi aterian spagetista ja kanasta.

Isoäiti Namoe Jalinga kuvailee Bettyä hyvin huolehtivaiseksi. Kun kuuma hiekka polttaa isoäidin jalkaa, Betty laittaa oman sandaalinsa isoäidin jalan alle. Kun isoäitiä väsyttää, tyttö nostaa hänet käsivarsilleen, auttaa lepäämään ja tarjoaa vettä. Hän puhuu selkeästi ja kovemmalla äänellä, jotta isoäiti kuulisi paremmin. Suurempaa hellyyttä on vaikea kuvitella.

Takaisin kouluun

Betty meni alueen paimentolaisperinteiden mukaisesti hyvin varhain naimisiin. Mies ei kohdellut häntä hyvin ja Betty palasi isoäitinsä luokse. ─ Kun sain lapsen, luulin olevani aikuinen. Nykyisen kouluni opettajat suostuttelivat minut kuitenkin palaamaan takaisin kouluun, Betty kertoo. ─ Olen vasta peruskoulun viidennellä luokalla, mutta he sanoivat, ettei iällä ole mitään merkitystä. Pääasia, että palaat kouluun ja keskityt oppimaan.

Niin Betty on yrittänyt tehdä. Eniten hän pitää matematiikasta ja tehokkaana opiskelijana ennättää useimmiten tehdä läksyt jo koulupäivän aikana pidemmillä tauoilla.

─ Koulussa koen kahdenkeskiset keskustelut naisopettajien kanssa kaikkein tärkeimmiksi. He kannustavat minua yrittämään parhaani ja jatkamaan koulunkäyntiä, jotta voisin saavuttaa unelmani. Tulevaisuudessa haluaisin työskennellä opettajana.

Sisällä kallellaan olevassa majassa pieni Brighton-poika on käpertynyt isoäidin syliin.

Kuva: Tatu Blomqvist / KUA

Unelmien ammatista valoa elämään

Oonan lapsuus ei ollut helppo. Välinpitämätön ja etäinen äiti ei kohdellut lapsiaan hyvin. Kaikesta oli puutetta ja nälkä oli lähes jokapäiväinen vieras. – Jääkaapista ei saanut itsenäisesti ottaa mitään ja jouduin monet kerrat seisomaan leipäjonossa, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut, Oona kertoo.

Pienestä pitäen äiti kielsi lapsia ankarasti kertomasta kenellekään kotiasioista. – Kukaan ei huomannut hätäämme, kun olimme kilttejä ja tunnollisia, emmekä häirinneet ketään. Vasta lukiossa Oona uskaltautui koulupsykologin luo ja ryhtyi pikkuhiljaa kertomaan elämästään.

Psykologi koki, että lastensuojeluilmoitus pitää tehdä ja lastensuojelun avulla Oona pääsi omille jaloilleen. Tulevaisuuden unelma löytyi eläinten kouluttamisen parista. Ammattitutkinnon aloittamiseen vaadittiin kuitenkin työkokemusta tai tutkintoon valmistavan maksullisen koulutuksen suorittaminen.

Oonan toive eläintenkouluttajan ammatista olisi saattanut jäädä haaveeksi, jollei hän olisi saanut tukea valmistavaan koulutukseen seurakunnan diakoniatyön kautta. – Olen tosi, tosi kiitollinen seurakunnalta saamastani avusta, joka on mahdollistanut minulle unelmieni ammatin ja elämänvalon, mikä arjessani nyt on.

Kuva: Ville Räty / Kuutti Rocks Oy

Arasta pikkutytöstä vahvaksi nuoreksi

”Jo 8-vuotiaana tiesin haluavani aloittaa partion niin pian kuin mahdollista, vaikka en tuntenut sieltä ketään aiemmin. Yli kymmenen vuotta myöhemmin olisin milloin tahansa valmis tekemään saman päätöksen, sillä sen pienen tytön päätöstä en ole päivääkään katunut.

Olen varma, että yhdessäkään muussa harrastuksessa en olisi voinut päästä kokemaan näin paljon erilaisia asioita. Olen tutustunut moniin uusiin ja uskomattomiin ihmisiin, vienyt itseäni mukavuusalueideni ulkopuolelle ja oppinut taitoja, joiden avulla selviän tilanteesta kuin tilanteesta. Sen lisäksi, että olen ollut yli 10 000 huivikaulaisen kanssa yli 7 00 kilometrin päässä kotoa juoksemassa kaatosateessa ja nukkunut teltassa kesän pahimmissa ukkosmyrskyissä, olen myös laulanut Tampereen rautatieasemalla Kun tänään lähden -kappaletta reilun parinkymmenen ihmisen kanssa, jotka tapasin ensimmäistä kertaa kaksi päivää aikaisemmin.

Lohduttava olkapää, kuuntelevat korvat

Vaikka olen mukavuudenhaluinen, olen vienyt itseni äärirajoille vaeltamalla kymmeniä kilometrejä koti-ikävästä huolimatta. Olen myös yllättänyt itseni sillä, ettei nuotion äärellä tuntemattomassa saaressa istuminen tuntunut pelottavalta tai epämukavalta, eikä olo ollut kiireinen kuten yleensä. Tuntui siltä, että siinä hetkessä olisi halunnut olla kauemminkin, kuin olisi saanut jotain kauan kaipaamaansa takaisin.

Parasta partiossa ovat kuitenkin olleet ne ihmiset, joiden kanssa olen jännittyneenä kuunnellut metsän keskellä kämpän katolla radiosta jääkiekon MM-kisojen ratkeamista, maannut vanhassa bussissa keltaisessa haalarissa avustamassa lentokoneonnettomuusharjoituksessa ja nauranut kippurassa hauskoille muistoille kehitellen tulevaisuuteen samalaisia seikkailuja. Nuo ihmiset, jotka eivät ole jättäneet minua yksin silloin, kun kaikki muut ovat.

Partiossa en ole koskaan ollut se ”hikke” tai ”läski”, joka olen ollut suurimmalle osalle etenkin ala- ja yläasteiden taitevuosina elämässäni päivittäin pyörineille ihmisille.  Pahimpina ja epätoivoisimpina hetkinä olen löytänyt lohduttavan olkapään, kuuntelevat korvat ja käden, jonka avulla olen noussut pohjalta kerta toisensa jälkeen.

Partiossa olen ollut se tyttö, joka on tiennyt, miten toimia ampiaistenkin aiheuttaman pelon vallassa ja päässyt toteuttamaan ja kehittämään itseäni juuri sellaisena kuin olen tuntematta oloani yhtään huonommaksi kuin kukaan muukaan. Ollut yksi muista – kuulunut ryhmään. Olen pystynyt, osannut ja päässyt tekemään ja kokeilemaan enemmän kuin olisin uskaltanut, eikä kukaan ole ollut sanomassa minulle, miten huono heidän mielestään siinäkin tilanteessa muka olisin.

Partiossa minulla on väliä

Partiossa olen saanut kokea itseni tärkeäksi, merkitykselliseksi ja arvokkaaksi. Ihmiseksi, jonka tekemillä asioilla on väliä. Kun 9. luokalla sain ystäväni kanssa johdettavaksemme viikoittain kokoontuvan partioryhmän, seitsemän ihanaa tyttöä, tiesin ottavani vastuullisen tehtävän vastaan. Tehtävän, joka on luotettu juuri minulle, koska minun uskotaan pystyvän siihen. Seitsemän silmäparin odottaessa sinun osaavan, neuvovan ja tukevan, pääsee itsekin opettelemaan vastuunkantamista aivan uudella tavalla.

Ei minusta silti tullut sitä äitihahmoa, joka jo hetkeä ennen näkee maitopurkin pian kaatuvan pöydällä, jos en siirrä sitä. Minusta tuli se luotettava tuki ja turva, jonka kanssa vanhemmat uskalsivat päästää lapsensa metsään keskustelemaan mieltä askarruttavista asioista, laulamaan ja kasvamaan aina vähän joka kerta, kun yöllä yhdessä yritettiin saada kamiinaa tulille, ettei aamulla paleltaisi. Opin aikatauluttamaan asioita, pitämään huolta toisista, hallitsemaan samanaikaisesti useampia asioita, olemaan esimerkkinä toisille, yrittämään parhaani ja olemaan vähän seikkailumielisempi. Näistä taidoista minulle on ollut hyötyä koulun lisäksi myös töiden saamisessa ja tekemisessä jo muutamassa vuodessa – ja kuka tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan?

Joinakin päivinä tuntuu, että en tiedä, mitä tekisin ilman partiota. Se, olisinko jaksanut lähes koko peruskoulun ajan kestäneen koulukiusaamisen, tulee jäämään mysteeriksi, mutta partiokavereideni – niin lasten, saman ikäisten kuin aikuistenkin – tuki oli korvaamatonta silloin ja olen edelleen. Tällä hetkellä opiskelen lukiossa ja toimin monien muiden juttujen lisäksi myös kouluni opiskelijakunnan hallituksen varapuheenjohtajana. Tähän tiedän pystyväni vain ja ainoastaan partiossa saamani itseluottamuksen sekä organisointi- ja ongelmanratkaisukykyjen takia.

Partio on tarjonnut seikkailun, jonka ansiosta olen kasvanut ihmisenä. Onnellisena voin sanoa, ettei se seikkailu ole vielä ohi.”

Anna Enbuske

Orpokodin pojat

16-vuotiaat Isaac, Jamal, Baraka ja 15-vuotias Rodrigue tekevät kaiken yhdessä. Tiiviin ystävyyden lisäksi toisilleen aiemmin täysin vieraat pojat jakavat saman kohtalon. Heidän vanhempansa surmattiin Kongossa, mutta nuoret onnistuivat pakenemaan yksin Ugandaan. Nyt heillä on ainoastaan toisensa.

Ugandassa, Rwamwanjan pakolaisleirillä, asuu tällä hetkellä noin 60 000 pakolaista. Uusia pakolaisia saapuu 500–800 ihmisen viikkotahtia. He pakenevat Ugandan läntisessä naapurimaassa, Kongossa, kauhua kylvävien aseistettujen ryhmien siviileihin kohdistamaa silmitöntä väkivaltaa.

Raskas arki ilman aikuisia

60 % leirin asukkaista on alle 18-vuotiaita. Moni heistä saapuu Isaacin, Jamalin, Barakan ja Rodriguen tavoin maahan yksin ilman aikuista huoltajaa. Alaikäiset tytöt pyritään sijoittamaan alueella asuviin perheisiin, mutta pojat majoitetaan tyypillisesti orpokotiin, jossa he joutuvat selviytymään arjesta keskenään. Talon vanhimmat eli 16-vuotiaat katsovat pienempiensä perään. Henkilökuntaa ei ole. Isaac valittiin vaaleilla orpokodin puheenjohtajaksi. – Vastaan ruokavarastosta, autan riitojen selvittelyssä ja yritän pitää sopua yllä, hän kertoo.

– Etsimme polttopuut, laitamme ruoat, siivoamme talon ja pesemme pyykit, pojat luettelevat. Kukaan meistä ei haluaisi asua täällä, he toteavat vakavina yhteen ääneen. Jokainen kaipaa vanhempiaan ja kadonneita sisaruksiaan päivästä toiseen.

Isaac ja Jamal käyvät koulussa, Baraka ja Rodrigue eivät. – Kongossa olimme kaikki ylemmillä luokilla, mutta täällä meidät laitettiin pikkulasten joukkoon, koska emme osanneet kieltä, eikä meillä ollut todistusta aiemmasta koulusta. Se oli niin turhauttavaa, että päätin lopettaa koulun, Baraka selittää.

Kotitöiden lisäksi muuta tekemistä ei juuri ole. Päivät matelevat nukkuen ja tyhjänpanttina kuljeskellen. Alaikäisiltä myös työnteko on kielletty. Toisinaan pojat kuitenkin hankkivat pieniä töitä salaa yhteisön maanviljelijöiltä, jotta voivat ostaa vaatteita tai ruokaa jokapäiväisten papujen ja maissipuuron jatkeeksi.

Yhteinen unelma

Menneisyyden kauhut painavat poikien mieltä, eikä niistä puhuta edes lähimpien ystävien kesken. Poikien mukaan se vain toisi mieleen liian pahoja muistoja. On helpompi yrittää unohtaa. Sen sijaan tulevaisuutta he pohtivat yhdessä ja jakavat saman unelman: koulutus, työ, toimeentulo ja oma perhe. Sitten kaikki voisi olla hyvin.

Yhteisvastuu 2016 tukee nuorten ammattikoulutusta ja toimeentuloa Ugandassa. Rwamwanjan pakolaisleirille on juuri valmistunut Kirkon Ulkomaanavun rakennuttama ammattikoulu, johon valitaan opiskelijoiksi kaikkein heikoimmassa asemassa olevia pakolais- ja ugandalaisnuoria. Koulussa voi opiskella mekaniikkaa sekä rakennus-, hotelli- ja maatalousalaa. Koulutukseen sisältyy myös työharjoittelu, jossa nuoret saatetaan yhteen tulevien työnantajiensa kanssa. Isaac, Jamal, Baraka ja Rodrique hyväksyttiin koulutukseen ensimmäisten opiskelijoiden joukossa. Isaac ja Rodrique valitsivat hotellialan ja Baraka ja Jamal mekaniikan opinnot.

Anni laittaa hyvän kiertämään

20-vuotias Anni on aloittanut partiouransa sudenpennuista jo kuusivuotiaana. Työstä nuorten parissa haaveileva Anni toimii mielellään erityistä tukea tarvitsevien sisupartiolaisten apuna esimerkiksi leireillä. – Haluan auttaa sisupartiolaisia, koska tahdon laittaa hyvän kiertämään, Anni kertoo.

Hän tietää omakohtaisesti, miltä tuntuu tarvita apua. 135 senttiä pitkänä hänkin on kohdannut haasteita. Pienellä paikkakunnalla on kuitenkin ollut helppoa kulkea muun porukan jatkona, vaikka täysin ilman erikoisjärjestelyjä Annin partioharrastus ei onnistuisi. Esimerkiksi leireillä muiden kävellessä pitkiä matkoja, Anni kulkee pyöräillen.

– Kuulen usein ilkeitä kommentteja ja ihmettelyä pituudestani. Partiossa en kuitenkaan koskaan, vaikka harrastus on luonteeltaan fyysinen. Olen ollut toiminnassa niin pitkään mukana, että kaikki jo tietävät, mikä minun pyöräni on ja miksi sellaista tarvitsen. Partiossa olen aina saanut olla rauhassa täysin oma itseni, Anni iloitsee.

Partiolainen ei jää yksin

Erityisen tärkeä partio oli Annille ala-asteen loppupuolella. Hänen perheensä oli juuri muuttanut ja yhtäkkiä Anni huomasi olevansa tilanteessa, jossa hänellä ei juuri ollut kavereita koulussa tai omalla asuinalueella. – Onneksi minulla kuitenkin oli niin paljon partioystäviä, etten jäänyt täysin yksin. Partio onkin loistava paikka saada kavereita ja tutustua uusiin ihmisiin.

Partioharrastuksen myötä myös itsevarmuus on kasvanut. – En esimerkiksi tuntenut partiorippikoulusta ensin ketään, mutta pidän edelleen yhteyttä heihin kaikkiin. On ihanaa tavata taas kaikki tutut suurleiri Roihulla kesällä 2016, Anni kertoo.

Nokkeluudella pääsee pitkälle

Anni kuvailee partioharrastusta seikkailuksi, jonka parissa pääsee tekemään paljon sellaista, mikä muuten jäisi tekemättä. – Esimerkiksi suurleirien ohjelmalaaksot ovat olleet hienoja kokemuksia kiipeilyseinineen ja muine aktiviteetteineen. Haasteista huolimatta nokkeluudella ja muiden avulla pääsee tosi pitkälle! Paljon en ole erityisjärjestelyjä tarvinnut, mutta on minua kerran kannettu reppuselässä puhdin loputtua kesken matkan, Anni kertoo nauraen.

Selviytymistaitojen lisäksi Anni kertoo poimineensa partiosta myös positiivisen elämänasenteensa. – Aina pitää vaan mennä ennakkoluulottomasti kaikkea uutta päin! Kun ryhmä tukee ja myös itse muistaa auttaa muita, pärjää kyllä aina, sanoo Anni itsevarmasti.

Teksti: Laura Malinen / Suomen Partiolaiset

Anita aikoo hotellialalle

– Näin äidin ja sisarukseni viimeisen kerran, kun lähdin aamulla kouluun. Minulla ei ole aavistustakaan, missä he ovat nyt, 15-vuotias Anita muistelee neljän vuoden takaisia tapahtumia. – Olen suunniltani huolesta, kun en tiedä, mitä äidille on tapahtunut.

Kongon Rutshurusta kotoisin oleva Anita oli iloinen alakoululainen. Hän tykkäsi käydä koulua, piti erityisesti ranskasta ja matematiikasta ja hänellä oli paljon ystäviä. Eräänä päivänä kaikki kuitenkin muuttui.

– Olimme koulussa, kun opettajat yhtäkkiä käskivät meitä pakenemaan. Juoksimme toisten oppilaiden kanssa ja meitä ammuttiin. Ystäviä kaatui viereltäni. Luoti raapaisi myös minua ja kaaduin maahan. Kun sotilaat tulivat, teeskentelin kuollutta. He eivät huomanneet, että olin elossa ja heittivät ruumiita päälleni. Silloin menetin tajuntani, Anita kertoo.

Punaisen ristin työntekijät löysivät Anitan ruumiskasan alta ja auttoivat hänet sairaalaan. Pommitusten vuoksi sairaala jouduttiin kuitenkin evakuoimaan ja Anita päätyi Ugandaan Rwamwanjan pakolaisleirille.

Neljän vuoden ajan hän on yrittänyt etsiä äitiään. Tuloksetta. – Koetin jatkaa koulua, mutta en pystynyt keskittymään. Itkin vain, Anita kertoo. Nyt hän asuu sijaisperheessä, joka kohtelee Anitaa hyvin, mutta ei kuitenkaan kustanna esimerkiksi hänen vaatteitaan. Vaikka Anita haluaisi jatkaa koulua, hänen on yritettävä löytää töitä, jotta pystyisi hankkimaan itselleen tarvittavat varusteet. – En voi mennä kouluun ilman kenkiä. Pakolaisleirin keskustaan Anitan sijaiskodista onkin yhteen suuntaan kolmen tunnin kävelymatka.

Järkyttävistä lapsuudenkokemuksista huolimatta Anita vaikuttaa vahvalta nuorelta. Hänen iloinen, avoin ja sosiaalinen persoonansa valloittaa. Anita kertoo nauttivansa musiikin kuuntelusta, koska se auttaa purkamaan stressiä ja viemään ajatukset pois vaikeista muistoista. Suosikkiartistikseen Anita nimeää Rihannan.

Nyt elämä näyttää lopultakin valoisammalta. Anita on hyväksytty Yhteisvastuuvaroin Rwamwanjan pakolaisleirissä alkavaan ammattikoulutukseen, jossa hän valitsi hotellialan opinnot. – Haluan oppia asiakaspalvelutaitoja sekä englantia, jotta voisin tulevaisuudessa työskennellä hotellissa. Tarvitsen suunnan elämälleni ja aikuisten ohjausta tavoitteideni saavuttamiseen, päättäväinen Anita kuvailee.

Ei koulutusta, ei työtä, ei tulevaisuutta

Uganda on väestöltään yksi maailman nuorimmista valtioista; noin 70 % väestöstä on alle 25-vuotiaita. Perusasteen jälkeinen ammatillinen koulutus on kuitenkin lähes olematonta ja nuorisotyöttömyys valtava, joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 80 %.

Erityisesti pakolaisnuoret ovat vaarassa syrjäytyä. Riittämättömän koulutuksen ohella kielitaidon puute vaikeuttaa työllistymistä. Päivästä toiseen jatkuva toimettomuus ajaa nuoria masennuksen ja epätoivon kierteeseen. Monet nuoret ovat myös traumatisoituneet vakavasti nähtyään vanhempiensa surmaamisen tai jouduttuaan itse seksuaalisen väkivallan uhreiksi.

Uganda tunnetaan avoimesta pakolaispolitiikastaan ja maassa onkin tällä hetkellä noin 700 000 pakolaista. Reilu kolmasosa heistä on paennut Ugandaan läntisessä naapurimaassa, Kongossa, kauhua kylvävien aseistettujen ryhmien siviileihin kohdistamaa silmitöntä väkivaltaa.

Itä-Kongon konfliktin taustalla on monia taloudellisia syitä mm. taistelu alueen suunnattomista luonnonrikkauksista, kuten kullasta, timanteista ja harvinaisista mineraaleista. Raiskaukset sekä lapsisotilaaksi ja lapsityöhön pakottaminen ovat tämän kamppailun karmaisevia ominaispiirteitä.

Ugandassa asuvilla pakolaisilla on oikeus opiskella, liikkua ja työskennellä maassa vapaasti. Käytännössä nämä oikeudet eivät juurikaan toteudu. Pakolaisnuoret sekä köyhyydessä elävät ugandalaiset näkevät koulutuksen ainoana mahdollisuutena päästä kiinni itsenäiseen elämään ja oman toimeentulon hankkimiseen.

Uhkana syrjäytyminen

Ei peruskoulun jälkeistä koulutusta, ei opiskelupaikkaa, ei töitä. Liian moni nuori on vaarassa tippua yhteiskunnan kelkasta.

Arviot syrjäytyneiden nuorten määrästä Suomessa vaihtelevat muutamasta tuhannesta sataan tuhanteen. Yleisimmät arviot pyörivät 40 000–50 000
nuoren kieppeillä, mikä on noin 6–8 prosenttia koko 15–24-vuotiaiden ikäluokasta. Syrjäytymisen taustalla on lähes aina kiusaaminen, syrjintä tai ongelmat perheen taloudellisessa toimeentulossa. Myös lastensuojelupäätös ja psyykenlääkkeiden käyttö lisäävät syrjäytymisen riskiä.

Vaikka suurin osa suomalaisnuorista voi hyvin, eriarvoistumiskehitys nuorten hyvinvoinnissa on vakava ongelma. Ongelmat ketjuuntuvat ja kasaantuvat samoille nuorille. Pahimmillaan kierre johtaa nuoren täydelliseen ja pitkäkestoiseen syrjäytymiseen yhteiskunnasta, jolloin nuoresta on vaarassa kasvaa syrjäytynyt aikuinen. Monesti ongelmat jatkuvat samassa perheessä yli sukupolvien.

Syrjäytyminen on pahimmillaan koko elämän mittainen tragedia, mutta myös vakava kansantaloudellinen kysymys. Nuorten monimutkaisten ja pitkittyneiden ongelmien ratkaiseminen on vaikeaa ja hyvin kallista. Nuorena pysyvästi syrjäytyneestä henkilöstä on laskettu aiheutuvan yhteiskunnalle koko hänen elämänsä aikana noin 1,2 miljoonan euron kustannukset. Syrjäytymisen torjunnassa ennaltaehkäisevä työ on avainasemassa.