Vanhemmuuteen yksilöllistä ja myönteistä tukea

Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsella on oikeus perhe-elämään (artikla 16). Lisäksi sopimus määrittää, että ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta on lapsen vanhemmilla (artikla 18). Vanhemmilla onkin valtavan iso merkitys lapsen elämässä. Onhan pieni lapsi myös täysin riippuvainen omista vanhemmistaan.

Kulttuurissamme vallitsee kuitenkin edelleen vahva yksin selviämisen eetos, jonka myötä oletamme, että vanhemmat selviävät tai heidän tulisi selvitä omillaan. On paljon perheitä, joilla ei ole lähiverkostoa lähettyvillä ja siten esimerkiksi isovanhempien tukea luontevasti saatavilla. Voimme liian helposti ajatella, että avun pyytäminen ei ole oikein, että vanhempana kuuluukin pinnistellä.

Vanhemmat kaipaavat tukea lapsiperhepalvelujen ammattilaisilta, mutta tuen tarve jää usein kertomatta – etenkin, jos se liittyy omaan jaksamiseen. Ei ole helppoa myöntää, ettei aina jaksa. Taustalla voi myös olla pelko siitä, mitä tapahtuu, jos kerron arjen haasteistani.

Muutetaan ajattelutapaa:
Vanhemman ei kuulu aina pärjätä yksin

Entäpä jos vallitseva ajattelu olisikin sellainen, ettei kasvatustehtävässä kuulukaan pärjätä yksin tai edes ydinperheenä? Että olemme yhteisöllisesti vastuussa lapsistamme.

Kasvatustehtävässä ei ole tarkoitus koko aikaa selviytyä yksin, vaan vanhemmuuden tehtävään kuuluu saada muun yhteisön apua ja tukea.

Helpottaisiko tämä ajattelutapa vanhempana pärjäämisen painetta? Tai madaltaisiko kynnystä pyytää tukea?

Palvelujärjestelmä ei aina toimi

Kati Honkanen, Jaana Poikolainen ja Liisa Karlsson (2018) ovat tutkineet lapsiperheiden vanhempien ja nuorten aikuisten kokemuksia hyvinvointipalveluista. Tutkimuksessa hätkähdytti havainto siitä, että kun avuntarpeen tunnistaminen ja aloite oli työntekijällä, avuntarpeen käsittely eteni hyvin. Kun taas asiakas itse oli aloitteellinen ja etsi itselleen tai perheelleen apua, oli vastuunottajaa tai tarvittavia tukipalveluja vaikeampi löytää.

Parhaimmillaan toimintatavat hyvinvointipalveluissa ovat huomioivia ja kohtaavia. Tällöin tuentarvitsija kokee tulleensa huomatuksi ja kohdatuksi kokonaisvaltaisesti ja luottamus palveluun lujittuu.

Toimintatavat voivat kuitenkin olla myös syyllistäviä ja torjuvia. Tällöin kokemus onkin kuormittava, yksin jättävä ja syrjäyttävä. Luottamus järjestelmään horjuu tai murenee kokonaan.

On päivänselvää, että tällaisissa tilanteissa palvelujärjestelmä on epäonnistunut, eikä se tue ajatusta yhteisöllisestä vastuusta lapsista ja vanhemmista. Saati rohkaise vanhempia pyytämään apua.

Perheet ja niiden tilanteet vaihtelevat – myös tuen on joustettava tarpeen mukaan

Se, minkälaisessa perheessä ja elämäntilanteessa vanhemmuutta toteutetaan ja eletään, vaihtelee.

Tilastollisesti yhä suurempi osa suomalaisista vanhemmista kuuluu tavalla tai toisella monimuotoisiin perheisiin. Suurimpia ryhmiä ovat yhden vanhemman perheet (22 % kaikista lapsiperheistä), uusperheet (9 %) sekä kahden kulttuurin- ja maahanmuuttajaperheet (7 %).

On tärkeää muistaa, että perheet ovat erilaisia ja vanhemmuus ja sen tuki ovat aina yksilöllisiä. Ajattelenkin yksilöllisyyden huomioimisen olevan yksi yhteisöllisen kasvatuksen ja vanhempien tuen tarpeen kulmakivistä.

Myönteinen tunnistaminen voi jo sinällään olla tukena vanhemmuuteen

Emme voi suoralta kädeltä tietää, kuka tukea tarvitsee ja millaista sen tulee olla. Vanhempien tilanteet ja tarpeet edellyttävät myönteistä tunnistamista. Myönteisessä tunnistamisessa ”lähtökohtana on yhteisöllinen elämä keskinäiseen tunnistamiseen perustuvina suhteina:”

”Oikein tunnistaminen tuottaa itsekunnioitusta, itsearvostusta ja itsetuntoa,
väärin tunnistaminen puolestaan epäoikeudenmukaisuuden ja arvottomuuden kokemuksia.”

Myönteisesti tunnistavassa toiminnassa – myös vanhempien tukemisessa – olennaista on ihmiseen tutustuminen oletusvapaasti ja ennakkoluulottomasti.

Tällöin ihmiselle jää vapaus itse kuvata kuka on, mitkä asiat juuri hänelle ovat tärkeitä ja merkityksellisiä ja missä kokee tarvitsevansa tukea. Avoimen tutustumisen kautta on mahdollista tunnistaa ja tunnustaa toisen vahvuuksia ja voimavaroja mutta myös heikkouksia ja avun tarpeita.

Tunne siitä, että toinen avoimesti ja vailla ennakko-oletuksia tutustuu minuun ihmisenä, luo luottamusta.

Aina tuen tarve ei tarkoita erillistä palvelua. Myönteisesti tunnistava yhteisö ja vertaistuki voi olla riittävä ja vanhempia kannatteleva toiminta. Myönteisesti tunnistavassa yhteisössä on turvallista olla juuri sellainen kuin on.

Myönteisesti tunnistavassa palvelujärjestelmässä vanhempien aloitteet huomioidaan ja  edetään kohti yksilöllistä tukea.

Lue lisää myönteisestä tunnistamisesta täältä: https://research.tuni.fi/mytu/

tai täältä: https://www.pelastakaalapset.fi/lapsilta-opittua/myonteinen-tunnistaminen/

Hanna Tulensalo
Kehittämispäällikkö
Pelastakaa Lapset ry

#yhteisvastuu #sinäriität2020 #minäkannanyhteisvastuuta

Yhteisvastuukeräys 2020 kerää vanhemmuuden tukemiseen Suomessa ja maailmalla. Suomessa keräysvaroilla käynnistetään vuodesta 2021 lähtien lisää matalan kynnyksen tukea  – kuten myönteisesti tunnistavaa vertaistukea – vanhemmuuteen valtakunnallisina kumppaneina Pelastakaa Lapset ry, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja seurakunnat. 

 

Jokainen vanhempi tarvitsee joskus tukea

Vanhemmuus on ihana, mutta haastava laji. Välillä koetaan suuria onnen hetkiä, välillä taas vähän haastavampia vaiheita. Vaikka perheet ovat erilaisia, yhteistä meille kaikille vanhemmille on se, että joudumme väistämättä käsittelemään positiivisten tunteiden lisäksi myös voimattomuuden, riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteita. Se ei ole helppoa, mutta se kuuluu vanhemmuuden luonteeseen.

Tietyt tekijät tai elämäntilanteet voivat kuormittaa enemmän kuin toiset. Esimerkiksi yksinhuoltajavanhempi voi tarvita tukea enemmän kuin perhe, jossa on kaksi vanhempaa. Toisaalta voi myös olla, että kahden vanhemman perheessä on enemmän sairautta tai parisuhteen ongelmia. Voimavarat voivat olla vähissä. Kuormitusta voi aiheuttaa myös se, ettei perheellä ole minkäänlaista tukiverkostoa.

Aina ei mene hyvin

Tiedämme tutkimusten valossa tiettyjen asioiden kuormittavan lapsiperheitä, mutta tiedämme myös, että jokainen perhe on kohdattava yksilöllisesti eikä yleistyksiä tule tehdä kevyin perustein. Perheitä ei tulisi automaattisesti niputtaa yhteen sen perusteella miltä ne näyttävät paperilla. On tärkeää, että palveluverkostomme näkee ja tunnistaa ajoissa ne tilanteet, joissa perheelle näyttää kertyvän kuormittavia tekijöitä ja että näihin tilanteisiin osataan puuttua ja tukea perheitä oikealla tavalla, yksilölliset tarpeet huomioiden.

Yksi vanhemmuuteen vaikuttava tekijä, jonka parissa itse työskentelen, on köyhyys. On ymmärrettävää, että taloudelliset vaikeudet voivat heijastua myös perheen sisäisiin suhteisiin. Heikko rahatilanne saattaa näkyä stressinä, väsymyksenä, ärtyneisyytenä tai epätoivona. Kun juttelen vähävaraisten vanhempien kanssa, korostuvat kertomuksissa tulevaisuuden epävarmuus ja huoli lapsen rajallisista mahdollisuuksista. Vanhemmat kertovat toivovansa lapsilleen ennen kaikkea hyvää tulevaisuutta: mahdollisuutta opiskella, viettää vapaa-aikaa, elää terveenä – ilman jatkuvaa huolta rahasta. Monesti vanhemmat toivovat lapselleen asioita, joita heillä itsellään ei ole ollut. Toivon sydämestäni, että nämä vanhempien toiveet kävisivät toteen ja että perheet myös saisivat tarvitsemaansa tukea toiveiden tavoittelemisessa.

Jaksava vanhempi on A ja O

Lapsen kasvun ja kehityksen kannalta hyvinvoiva ja jaksava vanhempi on tärkeä. Tämä ei suinkaan tarkoita supervanhempaa, joka tarjoaa lapselleen suuria elämyksiä, hukuttaa tavaroihin tai vie ulkomaanmatkoille. Sen sijaan lapsi kaipaa vanhempaa, joka on läsnä, joka näkee ja kuulee lapsen. Lapsi kaipaa kokemusta itsestään tärkeänä, rakastettuna ja arvostettuna ihmisenä.

Vanhemmuuteen tuntuu liittyvän paljon ulkoapäin tulevia odotuksia, ikään kuin voisimme – ja meidän tulisi – suorittaa vanhemmuutta tiettyjen sääntöjen mukaan. Myönnän, että olen itsekin vanhempana yrittänyt toteuttaa näitä sääntöjä. Kokemuksen kartuttua olen oppinut, ettei hyvä vanhemmuus tule ohjekirjaa noudattamalla. Olen myös oppinut, että on ihan ok pyytää apua. Kaikkea ei tarvitse jaksaa yksin.

On tärkeää, että meillä on osaavat ammattilaiset, jotka voivat tukea vanhemmuutta. Mutta tärkeää on myös ymmärtää, ettei tarvitse olla perheiden tukemisen ammattilainen voidakseen tukea vanhempia, sillä me kaikki pystymme tekemään osamme. Pienetkin teot voivat olla vanhemman elämässä vaikuttavia, vaikkapa se, että tarjoutuu vahtimaan lapsia hetken niin, että vanhempi pääsee käymään yksin kaupassa.

Toivon, ettei vanhemmuutta leimaisi ylenmääräinen suorittaminen eikä yksin pärjäämistä nähtäisi vahvuuden tai hyvän elämänhallinnan merkkinä. Avun pyytämistä ei pidä nähdä yksilön heikkoutena. Kaikki me tarvitsemme joskus tukea.

Aino Sarkia
Asiantuntija, Eväitä Elämälle -ohjelma ja lapsiperheköyhyys
Pelastakaa Lapset ry

#yhteisvastuu #sinäriität2020 #minäkannanyhteisvastuuta

Yhteisvastuukeräys 2020 kerää vanhemmuuden tukemiseen Suomessa ja maailmalla. Suomessa keräysvaroilla käynnistetään vuodesta 2021 lähtien lisää matalan kynnyksen tukea vanhemmuuteen valtakunnallisina kumppaneina Pelastakaa Lapset ry, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja seurakunnat. 

Vertaisapua kasvatushaasteisiin perhekahvilasta

Nadia Frija on 10-vuotiaan Sofian, 2-vuotiaan Waltonin ja kuusikuisen Constan äiti Keravalta. Esikoinen syntyi, kun Nadia ja hänen miehensä olivat 19-vuotiaita.

Lapsen saaminen nuorena toi omat haasteensa vanhemmuuteen.

”Esikoisen kanssa oli epävarmuutta, enkä luottanut itseeni. Olin kuitenkin sitoutunut vanhemmuuteen ja halusin tehdä parhaani. Suoritin äitiyttä millintarkasti, enkä osannut höllätä”, toteaa Nadia.

Tukea kasvattamiseen oli aluksi vaikea löytää. Ympäristö suhtautui nuoriin vanhempiin lannistavasti. Ihmiset päivittelivät, miten Nadia ja puolisonsa Jesse selviävät, ja neuvolassakin oltiin epäileväisiä. Konkreettista apua ei silti ollut saatavilla.

Nadja ja Jesse eivät tunteneet muita samassa tilanteessa olevia vanhempia. Jos erilaisia kerhoja silloin oli, nuoret vanhemmat eivät niistä tietäneet, eikä rohkeus olisi niihin riittänytkään.

”Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, että olimme todella yksin. Olisimme tarvinneet paljon enemmän tukea Sofian kasvatukseen”, Nadia kertoo.

”Haluan kasvattaa lapsistani onnellisia ihmisiä, joilla on hyvät elämänarvot. Perhe on minulle tärkein asia maailmassa.”

Kasvatusvinkkejä Nadia on ammentanut kirjoista ja toisilta vanhemmilta. Keravan kaupunginkirjastossa sijaitsevassa Mannerheimin Lastensuojeluliiton Me-talon perhekahvilassa vertaistukea on tarjolla joka päivä. Vastaanotto on siellä Nadian mukaan aina kannustava.

”Se on ihana paikka, jossa on toimintaa lapsille ja aikuisille. Keskusteluryhmissä voi vaihtaa ajatuksia samassa tilanteessa olevien vanhempien kanssa. Sofian ollessa koulussa käyn poikien kanssa Me-talossa monta kertaa viikossa.”

Kolmen lapsen kotiäidin päällimmäiset tunnetilat ovat tällä hetkellä ilo ja kiitollisuus. Jaksamaan auttaa ilo lapsista, sisarusten yhteisistä leikeistä ja koko perheen yhteishengestä. Nykyään tärkeä tukiverkko ovat Sofian kavereiden vanhemmat. Matalan kynnyksen kerhot, muskarit ja Me-talo tarjoavat arkeen hengähdystaukoja ja muiden vanhempien ja lasten seuraa.

”Nautin siitä, että saan olla lasteni arjessa läsnä. Olen kypsynyt vanhemmuudessa ja osaan ottaa jo vähän rennommin”, Nadia summaa.

SUOMESSA VANHEMMAT SINNITTELEVÄT LIIAN YKSIN

Vanhemman ei kuulu pärjätä yksin! Tarpeeksi varhain annettu tuki vahvistaa koko perheen voimavaroja. Yhteisvastuu 2020 kerää varoja vanhemmuuden matalan kynnyksen tukeen. Suomessa yhteistyökumppaneina ovat Pelastakaa Lapset ry, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja seurakunnat kautta maan.

Pienikin lahjoitus auttaa: yhteisvastuu.fi/lahjoita. Kiitos lahjastasi!

Kaipaatko tukea vanhemmuuteen? Lue saatavilla olevista vanhemmuuden tukimuodoista.

Etsitkö tukea vanhemmuuteen?

Vuoden 2020 yhteisvastuuvaroilla kehitetään vanhemmuutta ja lapsen ja vanhemman välistä suhdetta vahvistavia, kynnyksettömiä tukimuotoja eri puolelle Suomea vuodesta 2021 alkaen. Nyt jos koskaan tuen tarve tulee olemaan valtava.

Valtakunnallisina yhteistyötahoina ovat Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Pelastakaa Lapset ry sekä seurakunnat.

Tälle sivulle on listattu esimerkkejä keräyskumppaneiden tämänhetkisistä tukimuodoista vanhemmuuden arkeen. Ota rohkeasti yhteyttä jo nyt, kun koronatilanne on moninkertaistanut tuen tarpeen. Ja muista: SINÄ RIITÄT!

Mannerheimin Lastensuojeluliitto

Mannerheimin Lastensuojeluliitto MLL:n ylläpitämät maksuttomat ja anonyymit palvelut ovat jokaisen vanhemman käytössä ja yhteydenottoihin vastaavat koulutetut vapaaehtoiset.

Vanhempainpuhelin numerossa 0800 92277 päivystää
maanantaisin klo 10–13 ja 17–20
tiistaisin klo 10–13 ja 17–20
keskiviikkoisin klo 10–13
torstaisin klo 14–20

Vanhempain-chat päivystää
maanantaisin klo 10–13
tiistaisin klo 10–13
torstaisin klo 17-20
perjantaisin klo 10-13

Chattiin voit myös varata ajan.

Vanhempainnetin sivuilla voit tutustua lapsiperheille tarjolla oleviin palveluihin, mm. perhekummi-, tukihenkilö- ja lapsen aikuiskaveritoimintaan.

MLL:n vapaaehtoiset ja työntekijät pyörittävät eri puolella Suomea yli 600 perhekahvilaa, joihin on tervetullut jokainen. Perhekahvilassa pienten lasten vanhemmat voivat löytää seuraa itselleen ja lapsilleen ja jakaa vanhemmuuden iloja ja suruja.

MLL:n ryhmätoiminta on koronaviruksen takia tauolla, mutta tukea ja toimintaa on tarjolla poikkeustilanteesta huolimatta. MLL:n koronavirusaiheiset vinkit ja linkit löydät täältä.

Lue lisää: Mannerheimin Lastensuojeluliitto

Pelastakaa Lapset ry

Lasten ja perheiden tukemiseksi on tarjolla erilaisia asiantuntijapalveluja ja laaja-alaista kehittämistyötä eri puolilla Suomea.

Palastakaa Lasten vapaaehtoiset tukihenkilöt voivat toimia esimerkiksi kuuntelu- ja keskustelukumppanina, lapsen harrastuskaverina tai auttajana vaikkapa läksyjen teossa. Tukihenkilön tarpeen taustalla on usein se, että lapsen ja perheen oma tukiverkosto on pieni.

Pelastakaa Lasten sporttikummit tsemppaavat ja toimivat yhdessä lapsen kanssa, joiden omilla vanhemmilla on rajalliset mahdollisuudet tukea lasta liikkumaan ja harrastamaan.

Lomakotitoiminta on tarkoitettu lapsille, joilla ei ole muuta lomanviettopaikkaa tai läheisverkoston tukea tai joiden perheellä esimerkiksi taloudellisista syistä ei ole mahdollisuuksia loman viettoon. Lomakodit ovat tavallisia ja turvallisia vapaaehtoisia perheitä, joissa lapsi voi olla pääsääntöisesti kesäisin muutamasta päivästä viikkoon. Pienet tavalliset kesäiset puuhat jättävät usein lapsille parhaan muiston.

Muita Pelastakaa Lapset ry:n palveluja ovat esimerkiksi tukiperhetoiminta, perhekuntoutus ja sijaishuollon palvelut.

Korona-ajan erityistoimina Pelastakaa Lapset vastaa perheiden hätään jakamalla  70 euron lahjakortteja ruokakauppoihin vähävaraisille lapsiperheille. Lapsia ja nuoria tuetaan lisäämällä keskustelutukea netissä luotettavan aikuisen kanssa.

Lue lisää: www.pelastakaalapset.fi

Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja seurakunnat

Kirkon perheasiain neuvottelukeskuksissa voi selvittää perheneuvojan tai vaikkapa ryhmän tukemana parisuhteeseen, perheeseen ja henkilökohtaiseen elämään liittyviä kysymyksiä. Palvelut ovat maksuttomia eikä asiakkuus vaadi kirkon jäsenyyttä. Kirkon perheasiain neuvottelukeskuksia on 41 ja niissä työskentelee yli 180 työntekijää. Asiakkaaksi voi tulla yksin tai yhdessä puolison tai muun läheisen kanssa. Valtaosa perheneuvonnan asiakkaista on työikäisiä lapsiperheiden vanhempia. Katso yhteystiedot paikkakunnittain.

Poikkeustilanteen aikana kirkon perheneuvonta tapahtuu pääsääntöisesti etäyhteyksin. Osa asiakkaista on perunut aikansa, joten myös uusille asiakkaille on tilaa. Parisuhde voi joutua lujille tilanteessa, jossa on paljon huolta ja uuden arjen rakentaminen vie voimavaroja ja energiaa.  Myös vertaisryhmiä on avattu verkossa tapahtuviksi. Kirkon perheneuvonnassa varaudutaan kasvavaan tarpeeseen poikkeustilanteen jälkeen.

Kirkon perheasian keskuksen blogin karanteenivinkit

Nykyinen poikkeustilanne ja koteihin eristäytyminen kärjistävät olemassa olevia parisuhteen ja perheen haasteita entisestään. Haasteeseen vastatakseen Suomen evankelis-luterilainen kirkko on avannut Rakkausklinikka-nimisen palvelun A-lehtien Terve.fi-verkkosivustolla.  Rakkausklinikalla kirkon perheneuvojat tarjoavat tukea ja näkökulmia parisuhdetta koskeviin kysymyksiin ja ongelmiin.

Seurakuntien lapsityön palveluja ovat mm. päiväkerhot ja pyhäkoulut. Avoimiin päiväkerhoihin sekä perhekerhoihin vanhemmat, isovanhemmat ja hoitajat voivat tulla lasten kanssa yhdessä.

Seurakunnat järjestävät aamu- ja iltapäivätoimintaa koululaisille myös yhteistyössä kunnan ja eri järjestöjen kanssa.

Oman alueesi seurakunnan palvelut lapsiperheille löydät ajankohtaispäivityksineen nettisivuilta. Etsi asuinalueesi seurakunta ja ota yhteyttä!

Tukea yhden vanhemman perheille: lapsiarkki.fi
Tukea parisuhteeseen: parisuhteenpalikat.fi

Seurakuntien perhetyö

Seurakunnat järjestävät monenlaista maksutonta toimintaa, joissa perheet voivat saada seuraa, auttavia käsiä ja jakaa lapsiperheen iloja ja suruja. Seurakuntien perheille suunnattuun toimintaan osallistui vuonna 2019 yli 695 000 ihmistä.

Julkaissut Kirkko Suomessa Maanantaina 2. maaliskuuta 2020

 

Äidin työllistyminen takaa lasten koulutien

Nepalilaisen 22-vuotiaan Suka Maya Thingin koti on korkealla joen äyräällä. Kylään kuljetaan jokiuomaa pitkin, ja sadeaikana kylä jää mottiin. Pihalta on kaunis näkymä joelle ja riisipelloille. Kaskaat sirittävät ja vapaat kanat kaakattavat aamupäivän helteessä.

Kaunis maisema ei kuitenkaan elätä, jos työpaikkoja ei ole. Monien muiden köyhän Sindhulin alueen miesten tapaan myös Suka Mayan puoliso on joutunut lähtemään siirtotyöläiseksi ansaitakseen elantoa perheelleen. Kouluttamattomien siirtotyöläisten ansiot ovat epävarmoja ja loppuvat välillä kokonaan. Suka Maya toteaa, että aviomies on onnistunut lähettämään vain niukasti rahaa.

”Perheessämme on kuusi jäsentä, vanhat appivanhemmat, 5-vuotias poika ja 3-vuotias tytär. Olen yksinhuoltaja, koska mieheni on joutunut lähtemään töiden perässä ulkomaille. Olen vastuussa koko taloudestamme”, hän toteaa.

Suka Mayan ja hänen lastensa tilanne muuttui, kun alueelle perustettiin Kirkon Ulkomaanavun yhteistyössä osuuskunta, joka kouluttaa jäseniään ansaitsemaan oman elannon pienyrittäjänä ja myöntää avustuksen aloittamiseen.

Suka Maya liittyi oitis osuuskuntaan ja osallistui aluksi 45 päivän kurssille, jossa hän sai opastuksen erilaisten huonekalujen ja käyttötarvikkeiden tekoon alueella kasvavasta bambumateriaalista. Nyt yritteliäs äiti valmistaa kotonaan muun muassa tuoleja, jakkaroita ja riisivakkoja. Ne tekevät hyvin kauppansa.

”Kun osuuskunta perustettiin, olin vakuuttunut sen mahdollisuuksista ja yritin innostaa kaikkia muitakin mukaan. Olin onnekas, kun pääsin kurssille. Pystyn hankkimaan appivanhempieni lääkkeet ja pojalleni koulutarvikkeet ja kouluvaatteet. Teen niin paljon töitä kuin ikinä pystyn, jotta lapseni saavat koulutuksen ja voivat valita ammattinsa itse.”

Naisasianaisena hän jatkaa: ”Jos tyttärestäni tulisi alistettujen naisten ääni, olisin tosi onnellinen. Ei saisi olla eri roolia miehille ja naisille, kaikkia pitäisi kohdella tasa-arvoisesti.”

Kuva: Tatu Blomqvist / KUA

Tähän mennessä Kirkon Ulkomaanavun yhteistyössä perustettuihin köyhän Sindhulin alueen osuuskuntiin on liittynyt 1010 jäsentä. Heistä yli 60 % on naisia, joiden asema on perinteisesti alisteinen. 

VANHEMMUUDEN TUKEMINEN ON YHTEISVASTUULLINEN TEHTÄVÄ

Yhteisvastuu 2020 kerää varoja vanhemmuuden tukemiseen. Maailman tarvitsevilla alueilla avun vie perille Kirkon Ulkomaanapu.

Suomessa yhteistyökumppaneina ovat Pelastakaa Lapset ryMannerheimin Lastensuojeluliitto ja seurakunnat kautta maan.

Pienikin lahjoitus auttaayhteisvastuu.fi/lahjoita. Kiitos lahjastasi!

Parempi koulussa kuin kotona

14-vuotias Elijah Namenyen Lolemwo valmistui peruskoulusta viime keväänä samaan aikaan vanhemman veljensä kanssa. ─ Jouduin kertomaan pojille, etten mitenkään saisi kasaan rahoja molempien jatko-opintoihin lukiossa. Oli pakko valita, ja ajattelin, että vanhimman pojan vuoro on ensin, Elijahin äiti Teresia Aliper kertoo. Elijahin veli aloitti syksyllä lukiossa, ja Elijahia äiti kehotti palaamaan takaisin vanhaan kouluunsa. ─ Minusta oli parempi, että poika on koulussa, eikä vain täällä kotona.

Elijah aloitti koulun uudelleen kuudennelta luokalta, eikä se tunnu häntä haittaavan. – Opiskelu on nyt helpompaa, koska olen jo kertaalleen käynyt läpi nämä asiat.

Elijahin perhe sai aiemmin toimeentulonsa karjankasvatuksesta, kuten lähes kaikki Luoteis-Keniassa sijaitsevan hyvin köyhän Turkanan maakunnan asukkaat. Perhe kuitenkin menetti karjavarkaille kaikki eläimensä. ─ He tappoivat myös mieheni ja jäin yksin viiden lapsen kanssa. Silloin päätin muuttaa lähemmäs kaupunkia, Teresia kertoo.

Elijah muistelee, että isä ei pitänyt siitä, että lapset menisivät kouluun. ─ Hän sanoi, että meille tapahtuu jotain pahaa, jos käymme koulua. Isä olisi halunnut, että paimennan eläimiä. Äiti kuitenkin vaati, että kouluun on mentävä, Elijah muistelee.

Murros perinteisestä paimentolaiskulttuurista koulutusta arvostavaan elämänkatsomukseen näkyy alueella vahvana. Muuttuneen ilmaston aiheuttama kuivuus on tehnyt karjankasvatuksen elinkeinona hyvin epävakaaksi. Eläimille ei enää riitä vettä ja tuoretta laidunmaata, minkä vuoksi ne nälkiintyvät. Lehmät ja vuohet eivät enää tuota maito entiseen tapaan ja kuolleen eläimen lihaa ei pysty syömään. Monet vanhemmat näkevät lasten ja nuorten koulutuksen ja sen mukanaan tuomat mahdollisuudet parempaan elämään ainoana vaihtoehtona selvitä tulevasta.

Elijahin äiti kuvailee poikaansa ahkeraksi ja älykkääksi. ─ En muista, että hän olisi koskaan epäonnistunut kokeissa. Tiivistelmien tekeminen ja asioiden kertaaminen niiden avulla auttavat muistamaan asioita, Elijah sanoo. − Koska kotona ei ole sähköä, yritän järjestää itselleni aikaa, että ennättäisin tehdä läksyt ennen auringonlaskua.

Koska veli opiskelee sisäoppilaitoksessa, Elijahilla on perheen vanhimpana lapsena paljon vastuita. Ennen koulua ja koulun jälkeen Elijah auttaa äitiään kotitöissä, hakee vettä ja etsii polttopuita. Ainoa tulonlähde perheelle on polttopuiden myyminen. Lisäksi hän hakee toisille perheille vettä pientä korvausta vastaan.

Elijah pitää yhteiskuntaopista ja haluaisi jonain päivänä työskennellä opettajana. – Mielestäni saan lapset ymmärtämään asioita ja osaan myös pitää kuria. Jos vapaata aikaa jää, Elijah pelaa ystäviensä kanssa jalkapalloa kuivuneessa joenuomassa.

Äidillä on lapsilleen kolme elämänohjetta. Luottakaa Jumalan apuun, opiskelkaa ahkerasti, jotta saatte itsellenne kunnon työn, älkääkä koskaan vahingoittako ketään.

Kuva: Tatu Blomqvist / KUA

Bettyn suuri sydän

Luoteis-Keniassa Turkanan alueella asuva 16-vuotias Betty Akori Lochodo pitää yksin huolta vanhasta isoäidistään ja 3-vuotiaasta pojastaan. ─ Isoäiti on kasvattanut minut ja hän on minulle kuin äiti. Oma perheeni ei kohdellut minua hyvin, Betty kertoo. Isoäidin maja on kallellaan, melkein romahtamispisteessä, mutta Betty yrittää parhaansa.

Nuoren äidin rankka arki

Aamuisin hän pesee pojan ja auttaa isoäitiä aamutoimissa. Jos heillä on jotain syötävää, Betty valmistaa pienen aterian ennen kouluunlähtöä. ─ Oma äitini pitää joskus huolta pojastani, kun olen koulussa, mutta Brightonkin on niin kiintynyt isoäitiin, että on mielellään hänen kanssaan. Isoäidin jalat eivät enää kanna, mutta lähistöllä asuvat serkut auttavat päivisin isoäitiä pojan hoidossa.

─ Koulun lomilla teen niin paljon töitä kuin mahdollista, jotta pystyisin huolehtimaan perheestäni. Kouluaikoina se on vaikeampaa. Jos meillä ei ole mitään, yritän iltaisinkin löytää jotain pientä työtä. Pesen vaatteita tai kokkaan muille ihmisille ja saan siitä vähän rahaa. Betty pitää ruoanlaitosta. Jos hänen ei tarvitsisi ajatella rahaa, hän valmistaisi aterian spagetista ja kanasta.

Isoäiti Namoe Jalinga kuvailee Bettyä hyvin huolehtivaiseksi. Kun kuuma hiekka polttaa isoäidin jalkaa, Betty laittaa oman sandaalinsa isoäidin jalan alle. Kun isoäitiä väsyttää, tyttö nostaa hänet käsivarsilleen, auttaa lepäämään ja tarjoaa vettä. Hän puhuu selkeästi ja kovemmalla äänellä, jotta isoäiti kuulisi paremmin. Suurempaa hellyyttä on vaikea kuvitella.

Takaisin kouluun

Betty meni alueen paimentolaisperinteiden mukaisesti hyvin varhain naimisiin. Mies ei kohdellut häntä hyvin ja Betty palasi isoäitinsä luokse. ─ Kun sain lapsen, luulin olevani aikuinen. Nykyisen kouluni opettajat suostuttelivat minut kuitenkin palaamaan takaisin kouluun, Betty kertoo. ─ Olen vasta peruskoulun viidennellä luokalla, mutta he sanoivat, ettei iällä ole mitään merkitystä. Pääasia, että palaat kouluun ja keskityt oppimaan.

Niin Betty on yrittänyt tehdä. Eniten hän pitää matematiikasta ja tehokkaana opiskelijana ennättää useimmiten tehdä läksyt jo koulupäivän aikana pidemmillä tauoilla.

─ Koulussa koen kahdenkeskiset keskustelut naisopettajien kanssa kaikkein tärkeimmiksi. He kannustavat minua yrittämään parhaani ja jatkamaan koulunkäyntiä, jotta voisin saavuttaa unelmani. Tulevaisuudessa haluaisin työskennellä opettajana.

Sisällä kallellaan olevassa majassa pieni Brighton-poika on käpertynyt isoäidin syliin.

Kuva: Tatu Blomqvist / KUA

Unelmien ammatista valoa elämään

Oonan lapsuus ei ollut helppo. Välinpitämätön ja etäinen äiti ei kohdellut lapsiaan hyvin. Kaikesta oli puutetta ja nälkä oli lähes jokapäiväinen vieras. – Jääkaapista ei saanut itsenäisesti ottaa mitään ja jouduin monet kerrat seisomaan leipäjonossa, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut, Oona kertoo.

Pienestä pitäen äiti kielsi lapsia ankarasti kertomasta kenellekään kotiasioista. – Kukaan ei huomannut hätäämme, kun olimme kilttejä ja tunnollisia, emmekä häirinneet ketään. Vasta lukiossa Oona uskaltautui koulupsykologin luo ja ryhtyi pikkuhiljaa kertomaan elämästään.

Psykologi koki, että lastensuojeluilmoitus pitää tehdä ja lastensuojelun avulla Oona pääsi omille jaloilleen. Tulevaisuuden unelma löytyi eläinten kouluttamisen parista. Ammattitutkinnon aloittamiseen vaadittiin kuitenkin työkokemusta tai tutkintoon valmistavan maksullisen koulutuksen suorittaminen.

Oonan toive eläintenkouluttajan ammatista olisi saattanut jäädä haaveeksi, jollei hän olisi saanut tukea valmistavaan koulutukseen seurakunnan diakoniatyön kautta. – Olen tosi, tosi kiitollinen seurakunnalta saamastani avusta, joka on mahdollistanut minulle unelmieni ammatin ja elämänvalon, mikä arjessani nyt on.

Kuva: Ville Räty / Kuutti Rocks Oy

Arasta pikkutytöstä vahvaksi nuoreksi

”Jo 8-vuotiaana tiesin haluavani aloittaa partion niin pian kuin mahdollista, vaikka en tuntenut sieltä ketään aiemmin. Yli kymmenen vuotta myöhemmin olisin milloin tahansa valmis tekemään saman päätöksen, sillä sen pienen tytön päätöstä en ole päivääkään katunut.

Olen varma, että yhdessäkään muussa harrastuksessa en olisi voinut päästä kokemaan näin paljon erilaisia asioita. Olen tutustunut moniin uusiin ja uskomattomiin ihmisiin, vienyt itseäni mukavuusalueideni ulkopuolelle ja oppinut taitoja, joiden avulla selviän tilanteesta kuin tilanteesta. Sen lisäksi, että olen ollut yli 10 000 huivikaulaisen kanssa yli 7 00 kilometrin päässä kotoa juoksemassa kaatosateessa ja nukkunut teltassa kesän pahimmissa ukkosmyrskyissä, olen myös laulanut Tampereen rautatieasemalla Kun tänään lähden -kappaletta reilun parinkymmenen ihmisen kanssa, jotka tapasin ensimmäistä kertaa kaksi päivää aikaisemmin.

Lohduttava olkapää, kuuntelevat korvat

Vaikka olen mukavuudenhaluinen, olen vienyt itseni äärirajoille vaeltamalla kymmeniä kilometrejä koti-ikävästä huolimatta. Olen myös yllättänyt itseni sillä, ettei nuotion äärellä tuntemattomassa saaressa istuminen tuntunut pelottavalta tai epämukavalta, eikä olo ollut kiireinen kuten yleensä. Tuntui siltä, että siinä hetkessä olisi halunnut olla kauemminkin, kuin olisi saanut jotain kauan kaipaamaansa takaisin.

Parasta partiossa ovat kuitenkin olleet ne ihmiset, joiden kanssa olen jännittyneenä kuunnellut metsän keskellä kämpän katolla radiosta jääkiekon MM-kisojen ratkeamista, maannut vanhassa bussissa keltaisessa haalarissa avustamassa lentokoneonnettomuusharjoituksessa ja nauranut kippurassa hauskoille muistoille kehitellen tulevaisuuteen samalaisia seikkailuja. Nuo ihmiset, jotka eivät ole jättäneet minua yksin silloin, kun kaikki muut ovat.

Partiossa en ole koskaan ollut se ”hikke” tai ”läski”, joka olen ollut suurimmalle osalle etenkin ala- ja yläasteiden taitevuosina elämässäni päivittäin pyörineille ihmisille.  Pahimpina ja epätoivoisimpina hetkinä olen löytänyt lohduttavan olkapään, kuuntelevat korvat ja käden, jonka avulla olen noussut pohjalta kerta toisensa jälkeen.

Partiossa olen ollut se tyttö, joka on tiennyt, miten toimia ampiaistenkin aiheuttaman pelon vallassa ja päässyt toteuttamaan ja kehittämään itseäni juuri sellaisena kuin olen tuntematta oloani yhtään huonommaksi kuin kukaan muukaan. Ollut yksi muista – kuulunut ryhmään. Olen pystynyt, osannut ja päässyt tekemään ja kokeilemaan enemmän kuin olisin uskaltanut, eikä kukaan ole ollut sanomassa minulle, miten huono heidän mielestään siinäkin tilanteessa muka olisin.

Partiossa minulla on väliä

Partiossa olen saanut kokea itseni tärkeäksi, merkitykselliseksi ja arvokkaaksi. Ihmiseksi, jonka tekemillä asioilla on väliä. Kun 9. luokalla sain ystäväni kanssa johdettavaksemme viikoittain kokoontuvan partioryhmän, seitsemän ihanaa tyttöä, tiesin ottavani vastuullisen tehtävän vastaan. Tehtävän, joka on luotettu juuri minulle, koska minun uskotaan pystyvän siihen. Seitsemän silmäparin odottaessa sinun osaavan, neuvovan ja tukevan, pääsee itsekin opettelemaan vastuunkantamista aivan uudella tavalla.

Ei minusta silti tullut sitä äitihahmoa, joka jo hetkeä ennen näkee maitopurkin pian kaatuvan pöydällä, jos en siirrä sitä. Minusta tuli se luotettava tuki ja turva, jonka kanssa vanhemmat uskalsivat päästää lapsensa metsään keskustelemaan mieltä askarruttavista asioista, laulamaan ja kasvamaan aina vähän joka kerta, kun yöllä yhdessä yritettiin saada kamiinaa tulille, ettei aamulla paleltaisi. Opin aikatauluttamaan asioita, pitämään huolta toisista, hallitsemaan samanaikaisesti useampia asioita, olemaan esimerkkinä toisille, yrittämään parhaani ja olemaan vähän seikkailumielisempi. Näistä taidoista minulle on ollut hyötyä koulun lisäksi myös töiden saamisessa ja tekemisessä jo muutamassa vuodessa – ja kuka tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan?

Joinakin päivinä tuntuu, että en tiedä, mitä tekisin ilman partiota. Se, olisinko jaksanut lähes koko peruskoulun ajan kestäneen koulukiusaamisen, tulee jäämään mysteeriksi, mutta partiokavereideni – niin lasten, saman ikäisten kuin aikuistenkin – tuki oli korvaamatonta silloin ja olen edelleen. Tällä hetkellä opiskelen lukiossa ja toimin monien muiden juttujen lisäksi myös kouluni opiskelijakunnan hallituksen varapuheenjohtajana. Tähän tiedän pystyväni vain ja ainoastaan partiossa saamani itseluottamuksen sekä organisointi- ja ongelmanratkaisukykyjen takia.

Partio on tarjonnut seikkailun, jonka ansiosta olen kasvanut ihmisenä. Onnellisena voin sanoa, ettei se seikkailu ole vielä ohi.”

Anna Enbuske

Orpokodin pojat

16-vuotiaat Isaac, Jamal, Baraka ja 15-vuotias Rodrigue tekevät kaiken yhdessä. Tiiviin ystävyyden lisäksi toisilleen aiemmin täysin vieraat pojat jakavat saman kohtalon. Heidän vanhempansa surmattiin Kongossa, mutta nuoret onnistuivat pakenemaan yksin Ugandaan. Nyt heillä on ainoastaan toisensa.

Ugandassa, Rwamwanjan pakolaisleirillä, asuu tällä hetkellä noin 60 000 pakolaista. Uusia pakolaisia saapuu 500–800 ihmisen viikkotahtia. He pakenevat Ugandan läntisessä naapurimaassa, Kongossa, kauhua kylvävien aseistettujen ryhmien siviileihin kohdistamaa silmitöntä väkivaltaa.

Raskas arki ilman aikuisia

60 % leirin asukkaista on alle 18-vuotiaita. Moni heistä saapuu Isaacin, Jamalin, Barakan ja Rodriguen tavoin maahan yksin ilman aikuista huoltajaa. Alaikäiset tytöt pyritään sijoittamaan alueella asuviin perheisiin, mutta pojat majoitetaan tyypillisesti orpokotiin, jossa he joutuvat selviytymään arjesta keskenään. Talon vanhimmat eli 16-vuotiaat katsovat pienempiensä perään. Henkilökuntaa ei ole. Isaac valittiin vaaleilla orpokodin puheenjohtajaksi. – Vastaan ruokavarastosta, autan riitojen selvittelyssä ja yritän pitää sopua yllä, hän kertoo.

– Etsimme polttopuut, laitamme ruoat, siivoamme talon ja pesemme pyykit, pojat luettelevat. Kukaan meistä ei haluaisi asua täällä, he toteavat vakavina yhteen ääneen. Jokainen kaipaa vanhempiaan ja kadonneita sisaruksiaan päivästä toiseen.

Isaac ja Jamal käyvät koulussa, Baraka ja Rodrigue eivät. – Kongossa olimme kaikki ylemmillä luokilla, mutta täällä meidät laitettiin pikkulasten joukkoon, koska emme osanneet kieltä, eikä meillä ollut todistusta aiemmasta koulusta. Se oli niin turhauttavaa, että päätin lopettaa koulun, Baraka selittää.

Kotitöiden lisäksi muuta tekemistä ei juuri ole. Päivät matelevat nukkuen ja tyhjänpanttina kuljeskellen. Alaikäisiltä myös työnteko on kielletty. Toisinaan pojat kuitenkin hankkivat pieniä töitä salaa yhteisön maanviljelijöiltä, jotta voivat ostaa vaatteita tai ruokaa jokapäiväisten papujen ja maissipuuron jatkeeksi.

Yhteinen unelma

Menneisyyden kauhut painavat poikien mieltä, eikä niistä puhuta edes lähimpien ystävien kesken. Poikien mukaan se vain toisi mieleen liian pahoja muistoja. On helpompi yrittää unohtaa. Sen sijaan tulevaisuutta he pohtivat yhdessä ja jakavat saman unelman: koulutus, työ, toimeentulo ja oma perhe. Sitten kaikki voisi olla hyvin.

Yhteisvastuu 2016 tukee nuorten ammattikoulutusta ja toimeentuloa Ugandassa. Rwamwanjan pakolaisleirille on juuri valmistunut Kirkon Ulkomaanavun rakennuttama ammattikoulu, johon valitaan opiskelijoiksi kaikkein heikoimmassa asemassa olevia pakolais- ja ugandalaisnuoria. Koulussa voi opiskella mekaniikkaa sekä rakennus-, hotelli- ja maatalousalaa. Koulutukseen sisältyy myös työharjoittelu, jossa nuoret saatetaan yhteen tulevien työnantajiensa kanssa. Isaac, Jamal, Baraka ja Rodrique hyväksyttiin koulutukseen ensimmäisten opiskelijoiden joukossa. Isaac ja Rodrique valitsivat hotellialan ja Baraka ja Jamal mekaniikan opinnot.