Vanhemmuuteen yksilöllistä ja myönteistä tukea

Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsella on oikeus perhe-elämään (artikla 16). Lisäksi sopimus määrittää, että ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta on lapsen vanhemmilla (artikla 18). Vanhemmilla onkin valtavan iso merkitys lapsen elämässä. Onhan pieni lapsi myös täysin riippuvainen omista vanhemmistaan.

Kulttuurissamme vallitsee kuitenkin edelleen vahva yksin selviämisen eetos, jonka myötä oletamme, että vanhemmat selviävät tai heidän tulisi selvitä omillaan. On paljon perheitä, joilla ei ole lähiverkostoa lähettyvillä ja siten esimerkiksi isovanhempien tukea luontevasti saatavilla. Voimme liian helposti ajatella, että avun pyytäminen ei ole oikein, että vanhempana kuuluukin pinnistellä.

Vanhemmat kaipaavat tukea lapsiperhepalvelujen ammattilaisilta, mutta tuen tarve jää usein kertomatta – etenkin, jos se liittyy omaan jaksamiseen. Ei ole helppoa myöntää, ettei aina jaksa. Taustalla voi myös olla pelko siitä, mitä tapahtuu, jos kerron arjen haasteistani.

Muutetaan ajattelutapaa:
Vanhemman ei kuulu aina pärjätä yksin

Entäpä jos vallitseva ajattelu olisikin sellainen, ettei kasvatustehtävässä kuulukaan pärjätä yksin tai edes ydinperheenä? Että olemme yhteisöllisesti vastuussa lapsistamme.

Kasvatustehtävässä ei ole tarkoitus koko aikaa selviytyä yksin, vaan vanhemmuuden tehtävään kuuluu saada muun yhteisön apua ja tukea.

Helpottaisiko tämä ajattelutapa vanhempana pärjäämisen painetta? Tai madaltaisiko kynnystä pyytää tukea?

Palvelujärjestelmä ei aina toimi

Kati Honkanen, Jaana Poikolainen ja Liisa Karlsson (2018) ovat tutkineet lapsiperheiden vanhempien ja nuorten aikuisten kokemuksia hyvinvointipalveluista. Tutkimuksessa hätkähdytti havainto siitä, että kun avuntarpeen tunnistaminen ja aloite oli työntekijällä, avuntarpeen käsittely eteni hyvin. Kun taas asiakas itse oli aloitteellinen ja etsi itselleen tai perheelleen apua, oli vastuunottajaa tai tarvittavia tukipalveluja vaikeampi löytää.

Parhaimmillaan toimintatavat hyvinvointipalveluissa ovat huomioivia ja kohtaavia. Tällöin tuentarvitsija kokee tulleensa huomatuksi ja kohdatuksi kokonaisvaltaisesti ja luottamus palveluun lujittuu.

Toimintatavat voivat kuitenkin olla myös syyllistäviä ja torjuvia. Tällöin kokemus onkin kuormittava, yksin jättävä ja syrjäyttävä. Luottamus järjestelmään horjuu tai murenee kokonaan.

On päivänselvää, että tällaisissa tilanteissa palvelujärjestelmä on epäonnistunut, eikä se tue ajatusta yhteisöllisestä vastuusta lapsista ja vanhemmista. Saati rohkaise vanhempia pyytämään apua.

Perheet ja niiden tilanteet vaihtelevat – myös tuen on joustettava tarpeen mukaan

Se, minkälaisessa perheessä ja elämäntilanteessa vanhemmuutta toteutetaan ja eletään, vaihtelee.

Tilastollisesti yhä suurempi osa suomalaisista vanhemmista kuuluu tavalla tai toisella monimuotoisiin perheisiin. Suurimpia ryhmiä ovat yhden vanhemman perheet (22 % kaikista lapsiperheistä), uusperheet (9 %) sekä kahden kulttuurin- ja maahanmuuttajaperheet (7 %).

On tärkeää muistaa, että perheet ovat erilaisia ja vanhemmuus ja sen tuki ovat aina yksilöllisiä. Ajattelenkin yksilöllisyyden huomioimisen olevan yksi yhteisöllisen kasvatuksen ja vanhempien tuen tarpeen kulmakivistä.

Myönteinen tunnistaminen voi jo sinällään olla tukena vanhemmuuteen

Emme voi suoralta kädeltä tietää, kuka tukea tarvitsee ja millaista sen tulee olla. Vanhempien tilanteet ja tarpeet edellyttävät myönteistä tunnistamista. Myönteisessä tunnistamisessa ”lähtökohtana on yhteisöllinen elämä keskinäiseen tunnistamiseen perustuvina suhteina:”

”Oikein tunnistaminen tuottaa itsekunnioitusta, itsearvostusta ja itsetuntoa,
väärin tunnistaminen puolestaan epäoikeudenmukaisuuden ja arvottomuuden kokemuksia.”

Myönteisesti tunnistavassa toiminnassa – myös vanhempien tukemisessa – olennaista on ihmiseen tutustuminen oletusvapaasti ja ennakkoluulottomasti.

Tällöin ihmiselle jää vapaus itse kuvata kuka on, mitkä asiat juuri hänelle ovat tärkeitä ja merkityksellisiä ja missä kokee tarvitsevansa tukea. Avoimen tutustumisen kautta on mahdollista tunnistaa ja tunnustaa toisen vahvuuksia ja voimavaroja mutta myös heikkouksia ja avun tarpeita.

Tunne siitä, että toinen avoimesti ja vailla ennakko-oletuksia tutustuu minuun ihmisenä, luo luottamusta.

Aina tuen tarve ei tarkoita erillistä palvelua. Myönteisesti tunnistava yhteisö ja vertaistuki voi olla riittävä ja vanhempia kannatteleva toiminta. Myönteisesti tunnistavassa yhteisössä on turvallista olla juuri sellainen kuin on.

Myönteisesti tunnistavassa palvelujärjestelmässä vanhempien aloitteet huomioidaan ja  edetään kohti yksilöllistä tukea.

Lue lisää myönteisestä tunnistamisesta täältä: https://research.tuni.fi/mytu/

tai täältä: https://www.pelastakaalapset.fi/lapsilta-opittua/myonteinen-tunnistaminen/

Hanna Tulensalo
Kehittämispäällikkö
Pelastakaa Lapset ry

#yhteisvastuu #sinäriität2020 #minäkannanyhteisvastuuta

Yhteisvastuukeräys 2020 kerää vanhemmuuden tukemiseen Suomessa ja maailmalla. Suomessa keräysvaroilla käynnistetään vuodesta 2021 lähtien lisää matalan kynnyksen tukea  – kuten myönteisesti tunnistavaa vertaistukea – vanhemmuuteen valtakunnallisina kumppaneina Pelastakaa Lapset ry, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja seurakunnat.