Yhteisvastuukeräys syntyi yli 70 vuotta sitten lähimmäisenrakkaudesta, jolloin lapsiperheiden hätä antoi kipinän keräykselle. Tuo kipinä ei ole koskaan hiipunut. Nyt Yhteisvastuu on evankelis-luterilaisen kirkon hyväntekeväisyyskeräys, joka auttaa hädänalaisia syntyperään, uskontoon tai poliittiseen vakaumukseen katsomatta Suomessa ja maailman katastrofialueilla.
Apua lähelle ja kauas
Syksyllä 1949 sodan ja pahojen hallavuosien jälkeen lapsiperheiden tilanne Pohjois- ja Itä-Suomessa oli vaikea. Lapset olivat aliravittuja ja sairaita. Työttömyys vaikeutti perheiden toimeentuloa. Tarvittiin pikaista apua, mutta auttavaa järjestelmää ei ollut.
Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliiton (nyk. Kirkkopalvelut) pääsihteeri Toivo Laitinen ja sosiaalisihteeri Lauri Tuomi näkivät perheiden hädän kiertomatkallaan ja ehdottivat heti suurkeräyksen järjestämistä. Keräyksen nimen ideoi Varkauden kirkkoherra Kustaa Sarsa ja Suomen tasavallan presidentti kutsuttiin keräyksen suojelijaksi. Ensimmäiset Yhteisvastuu-talkoot polkaistiin käyntiin vuonna 1950 kaikissa seurakunnissa. Pohjois- ja Itä-Suomen nälkäänäkeville lapsiperheille kerättiin 60 miljoonaa silloista markkaa, tuplasti yli tavoitteen.
1950-luvulla keräysvarat käytettiin kotimaassa. Niillä tuettiin huonokuntoisten asuinrakennusten kunnostusta ja äitien virkistyslomia. Köyhille kodeille hankittiin lehmä tai hevonen, invalidille pyörätuoli tai vanhukselle kunnollinen vuode. Myös lahjakkaita lapsia autettiin kouluun.
Joka vuosi Yhteisvastuu toi esille erilaisia vaikeuksissa olevia ryhmiä kuten lesket, orvot, työttömät, asunnottomat, kehitysvammaiset, invalidit ja yksinäiset vanhukset.
Vuonna 1963 apua laajennettiin ulkomaille. Ensimmäinen avunsaaja oli Ambo-Kavangon kirkko Namibiassa.
Nykypäivänä Yhteisvastuukeräyksellä on tuhansia vapaaehtoisia talkoolaisia, jotka keräävät listojen, keräyslippaiden ja moninaisten tempausten avulla hädänalaisille Suomessa ja maailman katastrofialueilla. Yhteisvastuu on paljon muutakin kuin rahankeräys. Se tuo esille monesti näkymättömän hädän eikä kavahda tarttua aiheisiin, joihin moni ei koskisi.